Tarttis Fiskarssit. Pitäis leikata takaa.
Treenikerta siirtyi maanantaista sunnuntaille ja edellisistä A-treeneistä on hetki aikaa. Koiralla virtaa kuin pienellä kylällä. Sen lisäksi minua väsytti aamuvuoron jälkeen niin että olin nukahtamisvalmis ja laiskana ajoin parin kilometrin matkan hallille. Asetelmat siis olivat hieman heikommat hyviin treeneihin. Oh well, ei se ole ennenkään haitannut. Laitoin kuvitteelliset keskittymishousut jalkaan ja kurvasin treeneihin.
Mutta jotain erilaista, todella. Yhtäkkiä huomasin että jotenkin...aistin Sheilan mielialan paremmin. Näin millä tuulella se oli ja miten se todennäköisesti tulisi käyttäytymään kentällä. Voisiko olla? Juuri se ongelma josta napisen aiemmissa teksteissä, etten tiedä mikä koira minulla tällä kertaa on mukana ennen kuin vasta kentällä, olisi nyt aivan toisilla kantimilla. Nyt näin että Sheila oli keskittynyt ja innostunut tekemään minun kanssani töitä. Joo, intoa oli hieman ylitsevuotavissa mitoissa, mutta se kohdistui oikeisiin asioihin.
Kentälle siis treenaamaan ohjauksia, tarkemmin takaaleikkausta. Tuossa taannoin koiraleirillä juuri takaaleikkaus aiheutti harmaita hiuksia. Koira joko meni tai ei mennyt. Tuntui olevan täysin arvalla heitettyä kumpi oli tuloksena. Myönnän laiskotelleeni irtoamistreenien kanssa viimeaikoina ja käyttäneeni mieluummin "juokse minkä jaloistasi pääset jotta ehdit ennen koiraa"-taktiikkaa. Ihan tosi hyvä taktiikka maxin kanssa. Kannattaa kokeilla. NOT.
No eihän se antanut minun leikellä takaa yhtään mitään, koska heti kun se pääsi minun edelleni, se kääntyi katsomaan minne jäin. Ihan sama kuinka paljon huutelin putkea, jonne se muuten normaalipäivänä olisi sujahtanut salamana. Niin jännä fiilis kun näkee että koira on oikeasti kentällä, kuuntelee, tekee kaikkensa yrittäessään tehdä oikein, mutta juuri se on oikeastaan juuri se missä mennään pieleen koska se kääntyy kuuntelemaan kun pitäisi mennä eteenpäin. Ja tekisi vain mieli hihkua että mun koirani on ihan mahtava ja tekee töitä, se vaan ei osaa koska en ole opettanut. Kokeiltiin sitten mennä ihan perus kaahausta soikealla radalla ja irtoaminen tuntui jo sillä olevan nyt käsittämättömän vaikeaa. Kyllä se nyt sen oikeasti osaa. Se tuntui ehkä olevan nyt liian kiinni palkassa, minussa ja odottavan että käsky tehdä jotain muuta voi tulla ihan koska vain.
Näissä treeneissä alkaa näkyä kaikki mitä en ole joko muistanut ollenkaan opettaa tai joiden treenaamisesta on aikaa. Joo, se on osannut irrota todella paljon paremminkin ja vieläpä ihan lähiaikoina, mutta onhan sitä nyt treenattu ihan harmillisen vähän. Olen pitänyt tärkeämpänä sitä että päästäisiin jo pikkuhiljaa sitä rataa eteenpäin ja niitä yksittäisiä esteitä tietty jotka meiltä vielä puuttuvat. Aikaa kyllä olisi treenata ihan kaikkea, suunnitelmallisuus puuttuu. Kaikki ne pienet osaset pitäisi erikseen treenata ja saada toimimaan yhdessä, ei yhden hinkkaamista pidemmän aikaa ja sitten toisen. Kyllä me vielä.
Mutta jotain erilaista, todella. Yhtäkkiä huomasin että jotenkin...aistin Sheilan mielialan paremmin. Näin millä tuulella se oli ja miten se todennäköisesti tulisi käyttäytymään kentällä. Voisiko olla? Juuri se ongelma josta napisen aiemmissa teksteissä, etten tiedä mikä koira minulla tällä kertaa on mukana ennen kuin vasta kentällä, olisi nyt aivan toisilla kantimilla. Nyt näin että Sheila oli keskittynyt ja innostunut tekemään minun kanssani töitä. Joo, intoa oli hieman ylitsevuotavissa mitoissa, mutta se kohdistui oikeisiin asioihin.
Kentälle siis treenaamaan ohjauksia, tarkemmin takaaleikkausta. Tuossa taannoin koiraleirillä juuri takaaleikkaus aiheutti harmaita hiuksia. Koira joko meni tai ei mennyt. Tuntui olevan täysin arvalla heitettyä kumpi oli tuloksena. Myönnän laiskotelleeni irtoamistreenien kanssa viimeaikoina ja käyttäneeni mieluummin "juokse minkä jaloistasi pääset jotta ehdit ennen koiraa"-taktiikkaa. Ihan tosi hyvä taktiikka maxin kanssa. Kannattaa kokeilla. NOT.
No eihän se antanut minun leikellä takaa yhtään mitään, koska heti kun se pääsi minun edelleni, se kääntyi katsomaan minne jäin. Ihan sama kuinka paljon huutelin putkea, jonne se muuten normaalipäivänä olisi sujahtanut salamana. Niin jännä fiilis kun näkee että koira on oikeasti kentällä, kuuntelee, tekee kaikkensa yrittäessään tehdä oikein, mutta juuri se on oikeastaan juuri se missä mennään pieleen koska se kääntyy kuuntelemaan kun pitäisi mennä eteenpäin. Ja tekisi vain mieli hihkua että mun koirani on ihan mahtava ja tekee töitä, se vaan ei osaa koska en ole opettanut. Kokeiltiin sitten mennä ihan perus kaahausta soikealla radalla ja irtoaminen tuntui jo sillä olevan nyt käsittämättömän vaikeaa. Kyllä se nyt sen oikeasti osaa. Se tuntui ehkä olevan nyt liian kiinni palkassa, minussa ja odottavan että käsky tehdä jotain muuta voi tulla ihan koska vain.
Näissä treeneissä alkaa näkyä kaikki mitä en ole joko muistanut ollenkaan opettaa tai joiden treenaamisesta on aikaa. Joo, se on osannut irrota todella paljon paremminkin ja vieläpä ihan lähiaikoina, mutta onhan sitä nyt treenattu ihan harmillisen vähän. Olen pitänyt tärkeämpänä sitä että päästäisiin jo pikkuhiljaa sitä rataa eteenpäin ja niitä yksittäisiä esteitä tietty jotka meiltä vielä puuttuvat. Aikaa kyllä olisi treenata ihan kaikkea, suunnitelmallisuus puuttuu. Kaikki ne pienet osaset pitäisi erikseen treenata ja saada toimimaan yhdessä, ei yhden hinkkaamista pidemmän aikaa ja sitten toisen. Kyllä me vielä.
Kommentit