Reality check

Olen jatkuvasti isoon ääneen huudellut pitkin kyliä että en halua harrastella agilityä vaan haluan harrastaa sitä. Toistaiseksi se on ollut vain sitä kerran viikossa ohjattua treeniä, ei muuta. Aiemmin kirjoitin että olen tyytynyt harrastelemaan ja kuuntelemaan mitä muut minulle kertovat ja sen lisäksi vielä tyytynyt siihen mitä minulle on kerrottu. En ole oppinut tarpeeksi, en edes kaikkia alkeita. Siihen nähden miten kauan olen kentällä juossut, en tiedä puoliakaan siitä mitä siinä ajassa olisi voinut oppia. Halua on enemmän kuin taitoa.

Ei ole oikeastaan kyse siitä etten olisi voinut oppia. Vikaa on minussakin. Informaatiota on netti pullollaan ja oma-aloitteisuutta olisi saanut olla litroittain lisää. Ei se ole sitä että olen tyhmä aloittelija joka ei osaa kysyä. Jo aika alussa tunsin että en saa tarpeeksi, mutta ajattelin vain että...no...en kai ajatellut oikeasti mitään. Kiukuttaa. Keljuttaa. Minusta piti tulla koiraihminen!! Minun piti osallistua joka paikkaan ja tietää juttuja. Minua oikeasti harmittaa kaikki se hukkaanheitetty aika. Ja siis ei todellakaan se mitä on tapahtunut kentällä, vaan se mitä kaikkea olisin voinut oppia ja tehdä kentän ulkopuolella.

Koiramaailma on siitä hyvä että kuka tahansa voi koska tahansa hypätä mukaan ja oppia ne jutut. En nyt oikeasti ajattele että kaikki on mennyttä ja että olisin toivoton tapaus. Nyt pitää vain vetää syvään henkeä ja lähteä ikäänkuin alkeista uusiksi. Se nyt vain ei käy että en ole lintu enkä kala. En ole täysin aloittelija mutta silti "en tiedä mistään mitään".

Oli helppoa olla tyhmä ja tietämätön Bellan kanssa. Meidän ei tarvinnut osata mitään, meiltä ei odotettu mitään. Olin vain eräänlaisen pelastetun puudelin ohjaaja ja päästään mihin päästään, jos päästään. Minäkin sorruin siihen ajatteluun. Se on arka. Se jännittää niitä tiettyjä esteitä. Otetaan vähän varovaisemmin. Toi koira ei ole enää vuoteen tai pariin oikeasti pelännyt mitään! Minä olen se joka pelkää enemmän! Nyt mulla on Sheila. Se on vielä niin nuori ettei se tiedä koko lajista mitään. Minäkö ne asiat sille opetan? Tällä taitotasolla? Pah. Okei, Sheilalla on se asia puolellaan että sen kanssa niitä oikeita ihmisiä on jo kerätty ympärille ja minulla on oikeasti halua oppia. Siinä vaiheessa kun ensimmäinen alkeiskurssi on edessä, lähtökohdat ovat jo aivan toisenlaiset.

Tämä asia on vaivannut jo pitkään ja nyt vasta olen oikeasti alkanut tehdä asialle jotain. Yksi iso asia oli lähteä vihdoin niihin ekoihin kisoihin Bellan kanssa ja niitä on jatkossa tulossa lisää. Mun pitää nähdä sitä maailmaa ja niitä ihmisiä. Mun pitää oppia mikä se laji oikeasti on. Se ei ole sitä kerran viikossa 15 min treeniä. Mun pitää tunkea itseni joka ikiseen agilitykoloon jonka keksin ja etsiä ne oikeat ihmiset. Nyt loppuu se muiden mukana virrassa kulkeminen ja alisuoriutuminen ihan joka osa-alueella.

Ugh! Olen puhunut.