Elämää (lähes) kuuron koiran kanssa

Ei ole mikään uusi juttu että Pörrin kuulo on huono. Alussa oli helppo laittaa luoksetulo-ongelmat koiran luonteen piikkiin, eihän se oikeasti koskaan ole ollut 100 % varma. "Joo joo tullaan tullaan kun ensin haistelen nää kaksisataa hajua täällä". Revin hiuksia päästäni koiran kanssa joka vain katsoi laiskasti minua ja jatkoi matkaansa. Jossain vaiheessa aloin epäilemään että tässä on muutakin kuin vain huonosti opetettu, tottelematon koira. Aiemmin se sentään nosti päätään, sitten se ei tehnyt sitäkään. Epäilyt alkoivat vahvistua kun merkkejä huonokuuloisuudesta alkoi olla muuallakin kuin luoksetulossa. Aloin huomaamatta ottaa mukaan enemmän käsiapuja, jotka auttoivatkin tosi paljon.

Nyt tilanne on se että en tiedä paljonko koira kuulee, mutta "se ei kuule kovinkaan hyvin" alkaa vaihtua muotoon "se ei kuule juurikaan". Jotain siellä korvissa vielä tapahtuu, mutta esimerkiksi ulkona ei voi kuvitellakaan että koira kuulisi luoksetulokäskyä. Satunnaisesti pidän Pörriä edelleen vapaana, jos olemme sellaisessa paikassa jossa sen höntsäily ei haittaa ketään. Luokse en sitä huutelemalla saa jos vaikka joku tulee vastaan, mutta ei se karkuunkaan lähde.  Suurimman osan ajasta, siis melkein aina, se on kiinni.

Meille on kehittynyt Pörrin kanssa oma koodikielemme. Ei mitään ihmeellistä, mutta sellainen joka helpottaa arjessa. Kaksi taputusta pepulle tarkoittaa "pysähdy" esim jos otan pannan pois. Kämmenen näyttäminen koiralle tarkoittaa "tule". Kämmenen vetäminen itseenpäin tarkoittaa "pois sieltä". Näillä pärjää jo tosi pitkälle. Istumiseen on oma käsimerkkinsä mutta en halua istuttaa tuota koiraa yhtään tarpeettomasti koska sillä alkaa olla ongelmia takapäänsä kanssa. En aio riskeerata sitä että koiraan sattuu tai sillä on vaikeuksia päästä taas ylös vain koska minä haluan antaa sille herkun tms. Turha takapuolen hilaaminen ylös ja alas ei ainakaan helpota jäykkää takapäätä. Siispä istumisen käsimerkki on vaihtunut tassunantamiseen ja ympärimenoon jotka ovat takapuoliystävällisempiä. Niihin on tietenkin omat käsimerkkinsä. Pörrin mielestä hirmu tärkeä ja hieno käsimerkki on sormien heiluttelu. Se tarkoittaa "tule tänne rapsutettavaksi".

Vanhan koiran kanssa arki on rauhallista ja hidasta. Kovin montaa käsimerkkiä ei loppujenlopuksi arjessa tarvita. Rutiinit ovat tuttuja ja loppuajan Pörri viettää aikaa huonekaluna. Ilonaiheet ovat samat kuin ennenkin: ihana haju ulkona ja ruoka. Vaikka takapää alkaa olla jäykkä ja liikkeet hitaita, karva kiiltää, kroppa on sopusuhtainen ja koira on onnellinen. Ei silti mene kauaa kun pitää tehdä päätöksiä siitä kauanko Pörri jaksaa kiivetä portaita tai onko se liian kipeä. Toistaiseksi se on vain jäykkä ja satunnaiset liialliset jäykkyydet on hoidettu lyhyillä kipulääkekuureilla. Valituksen sanaa ei koiralta ole kuulunut. Sanoin mitä tahansa joskus aiemmin, Pörri on hieno koira. Joskus hienot koirat ovat tosimiehiä, äijiä ja korvattomia vetureita.