Aivan liikaa kerralla

Aiemmin jo oli tiedossa tämä päivä, jolloin minun pieni, rakas pentuni pitäisi viedä kahteen eri treeniin peräkkäin. Hullua, ajattelin! Mutta samalla mietin että aina voin keskeyttää jos siitä ei tule mitään. Kysyin neuvoa tulevan kurssin kouluttajalta joka sanoi että tekisin ensimmäisen tunnin täysillä ja toisella (eli hänen tunnillaan) tehtäisiin sitten mitä pystytään. Asia pihvi. Kaksi tuntia treeniä.

Ensimmäinen tunti oli viimeinen kerta arkitottelevaisuuskurssia. Käytiin läpi jo opittua ja tehtiin hieman vaikeutettuja harjoitteita. Vaikeinta oli kävellä tutun koiran ohi kauniisti vierellä kävellen. Tunti itsessään meni ohi nopeasti ja tuntui että itse kurssilla saatiin kiva aloitus sille mitä halutaan myöhemmin tehdä. Erityisesti vahvistin suhdetta koiran kanssa ja näin vähän miten se tekee töitä minulle. 

Siitä sitten autoon ja matkaan kohti seuraavaa kohdetta. Perillä odotti uusi arkitottelevaisuuskurssi eri ohjaajalla. Ensimmäisellä tunnilla oli rata jonka eri pisteissä piti suorittaa arjessa tarvittavia juttuja. Istumista paikallaan, seuraamista, käsittelyä ja luopumista. Alku meni hienosti mutta muutaman tehtävän jälkeen Sheilan katse alkoi harhailla ja se alkoi kiinnittämään huomiota naapurikentällä soivaan musiikkiin. Lopetettiin temppujen tekeminen ja keskityttiin siihen että ei tarvitse välittää muusta ympärillä. Oltiin vain. Lopuksi oli luoksetuloa. Etukäteen sanoin etten tiedä miten koira tulee noin väsyneenä vaikka muuten luoksetulo olisi niissä olosuhteissa suhteellisen varmaa. Ensimmäinen tehtiin niin että minä hihkuin ja pompin minkä kerkesin ja olin mahdollisimman ihana ja kiinnostava. Se toimi. Sain mustavalkoisen salaman luokseni hetkessä. Toisella kerralla otimme mukaan häiriötä ja minä poistuin neutraalisti paikalta. Häiriöstä huolimatta Sheila tuli suoraan minun luokseni epäröimättä hetkeäkään. Mahtista!

Kotiin päästyämme ei ollut epäilystäkään mitä tapahtui loppuiltana. Ei yhtään mitään.