Muutama karvainen kilo täyttä rakkautta

Meille kävi pieni vahinko. Pieni, mustavalkoinen vahinko. Pentu, jonka piti tulla vasta kesällä, löysikin tiensä meille jo nyt. Pari sähköpostia, puhelu ja auton nokka osoittikin jo kohti etelää. Kuinka kaikki voikaan tapahtua niin nopeasti. 

Haettiin pieni tänään kasvattajalta. Menomatkalla väittelimme miehen kanssa nimestä ja yritin pikkuhiljaa ujuttaa aikomiani kasvatusmetodeja miehen mieleen, tuloksetta. Miehet. Toivottomia.

Perillä odotti muutama karvainen kilo täynnä rakkautta. En meinannut malttaa keskittyä kasvattajalta saamiini ohjeisiin kun piti kurkkia koko ajan missä pentu on. Sen verran taisin saada sanottua että nimeksi valikoitui Sheila. Sille meni saman kokoinen vaate päälle kuin Bellalle joten pysyy riiviö lämpimänä pakkasella, ainakin hetken aikaa.

Kotimatka alkoi ja odotin pahinta. Kaikki kauhutarinat kolme tuntia täyttä kurkkua kiljuvista, alituiseen oksentelevista pennuista tulivat mieleen. Kohta se alkaa se kitinä, ihan kohta... Ei mitään. Ei pihaustakaan. Pentu etsi hyvän asennon ja nukahti. Kaksi kertaa radiosta kuului vähän ovikelloa muistuttava ääni jolloin nosti päätään ja kerran käytin sitä pissalla, mutta muuten se tuntui olevan sitä mieltä että mitään ei kuitenkaan tapahdu joten varmaan parempi pistää unosiksi.

Kotona työnsin pennun peffan vanhojen naamalle ja kehoitin ottamaan kunnon nuuhkaisun. Toista ei juurikaan kiinnostanut ja toisella oli pallo joten hirveästi ei tuntunut elämää sekoittavan. Pörri, vanha likainen setämies, oli tietty hetken sitä mieltä että uusi herkullinen pylly on tuotu häntä varten, mutta sekin meni nopeasti ohi. Bella oli tyytyväinen kunhan pieni vain ei varasta palloa. Kohta meillä viipelsi lattialla yksi Pörri, yksi Bella ja yksi Sheila, kuin olisivat aina olleet. 

Sheila löysi Lötkön, kaksi kaninpapanaa, kanin, sata uutta hajua, tuhat koloa jonne tunkea itseään, tien sängylle, vanua (siis MISTÄ?!), takaoven ja muutaman muun tärkeältä tuntuvan asian. Minä näytin näiden lisäksi vesikupin ja oman pedin, jonne se jäikin nukkumaan samantien.

Tuolla se nyt nukkuu omalla paikallaan jonka sille näytin. Se katsoi minua ja totesi että "ai tähän? Okei!" Siihen sammui.

Mitä oikein juuri tapahtui? Tiedättekö sen tunteen kun se asia, jota kaikista eniten on halunnut, käy toteen? Minä en tiedä koska mieli ei vain ymmärrä. Se on tuossa karvapallossa. Ja se jää meille.