Toko toko, ay caramba!
Aivan ensimmäisenä pitää kertoa huonot uutiset. Lumitähden Ionata, Iona, löytyi häkistään kuolleena tässä eräänä aamuna. Mitään oireita ei ollut edes edellisenä iltana, yhtäkkiä pieni oli vain poissa. Se on jännä miten jotain odottaa ja tietää tulevaksi mutta siltikin pitää itkeä. Kun kävelin häkille ja näin Ionan, ensimmäinen ajatus oli rauhallinen "jaha, nyt se sitten tapahtui", olihan se jo kymmenen. Mutta ei mennyt kuin 10 minuuttia niin istuin silmät punaisena sängyllä kun tajusin että teinipupua ei enää ole. PumPum jäi siis yksin. Olen tässä tarkkaillut mahdollisia yksinäisyyden oireita, mutta toistaiseksi ei mitään ole näkynyt. Onhan tuo jätkä onnellisempi kun sillä on kaveri, mutta ainakaan se ei mökötä ja masentele nurkassa. Juoksee lattialla onnenloikkia viskoen kuten ennenkin. Rapsutuksia se ehkä vähän enemmän kerjää mutta niitä sille myös annetaan.
Bellan kanssa ollaan nyt muutama kerta harjoiteltu agikontakteja oikein erityisen suurella hartaudella ja B taisi eilen keksiä ensimmäistä kertaa oikeasti pysähtyä puomin päässä olevalle targetille (tai oikeammin namialustalle tässä vaiheessa). Nostin sen muutaman kerran puomin loppuosalle josta se kaahasi alas syömään namit joita kouluttaja heitteli alustalle ja muutaman kerran puomi alusta ja lisää namien heittelyä.
Toinen harjoittelun alla oleva juttu on kepit. Bella tajuaa ne mutta ei sitten kuitenkaan tajua. Tietää että niitä pitäisi pujotella, mutta ei ole vielä oikein hokannut että ihan oikeasti joka ikinen kepinväli pitää mennä. Parhaimmillaan se menee joka kepin katse tiukasti edessä sukeltaen, sitten välillä etsii minusta tukea ja pomppii välejä. Tätä ollaan lähdetty korjaamaan sillä että minä en enää auta kädellä kuin alkuun (ja tarvittaessa) ja lopussa pallo lentää, eli koiran naama pysyy eteenpäin suunnattuna eikä hae minun kättäni. Ainoa vain että puudelin kaikki kaksi aivosolua ovat ihan solmussa kun pitäisi A) lähteä kouluttajan ja pallon luota minun luokseni kepeille, B) muistaa pujotella jokainen keppi ja C) muistaa vielä keppien lopussa että pallo lentääkin kouluttajalta eikä minulta. Ei se pöljä enää keppien jälkeen muista kellä se pallo oli. Muistiin minulle, opeta seuraavalle koiralle kaikki mahdolliset palkkaustyylit.
Viime tammikuussa sain jonkunlaisen tokokärpäsen pureman ja päätin että sääntöuudistuksen astuessa voimaan 1.8. me ollaan ALO-valmiita. Arvatkaa oltiinko? Minun tokourani on pitkä ja surullinen. Olen opettanut liikkeitä sieltä sun täältä tietämättä ihan täysin mitä oikein oikeasti pitäisi haluta ja vaatia. Olen käynyt tottelevaisuuskurssilla ja päätynyt "puudeliryhmään" jossa opeteltiin lähinnä alkeita, jälleen kertomatta mitä oikein pitäisi haluta ja vaatia. Toko on aina ollut sellainen "teen kun muutkin tekee" -juttu. Minulla ei ole kovinkaan suurta paloa ollut opetella tuon liikettä ja vauhtia haluavan otuksen kanssa hinkata jotain hikistä seuraamista. Siksi ei siinä olla myöskään edetty. Mutta tämä oli ennen kuin yhtäkkiä eräänä kauniina iltana tajusin mikä siinä on se juttu. Toko on hauskaa! Oikeesti! En minä olekaan voinut tehdä siitä koiralle kivaa koska se ei ollut minusta kivaa eikä kukaan aiemmin kertonut MIKSI se on kivaa. Arvatkaa vaan mikä palo iski hinkata sitä hikistä seuraamista kun tajusin MIKSI sitä hinkataan. Tai siis ei hinkata. Kun siitä tehdään kivaa yhdessä.
Joten, alettiin muistelemaan että mitäs me oikeestaan muistetaan koko jutusta. Puolivillainen yllätti ja teki kauniit istu-maahan-seiso -kuviot niin että takajalat pysyivät kuin nakutettuna maassa. Kuka sille tollasia on opettanut?! Minä varmaan joskus silloin kun dinosauruksia vielä käveli maan päällä. Perusasentoonkin se lennähti heti, tosin sitä nyt ollaan käytetty vähän vaikka missä. En menisi luottamaan siihen että perusasento on puhdas joka kerta koska olen väärinkäyttänyt sitä aika reilulla kädellä. Joskus silloin esihistoriallisella ajalla opeteltiin sitä kapulan pitämistäkin. Kapula oli ennen HYI ja YÄK ja ÄLLÖ mutta silloin päästiin siihen vaiheeseen että muutaman silmänkääntö- ja taikatempun avulla Bella ei enää irvistänyt joka kerta kapulan nähdessään. Itseasiassa, kun sille antoi tilaisuuden, se kantoi kapulan iloisesti häntää heiluttaen minun luokseni ja nouti heitettäessä. Niin pitkälle ei päästy koskaan että se olisi pitänyt kapulaa suussaan ilman liikettä. Seuraamisessa se edistää vähän. Siihen tehosi aiemmin takapalkka tai ylipäätään palkan antaminen jostain ihan yllättävästä suunnasta. Siinähän ne alon liikkeet melkein olivatkin. No, oli siellä pari muuta mutta niitä voi soveltaa. Tuli vähän sellainen olo että kappas, ollaan me joskus jotain treenattukin vaikka tuntuu ettei me silleen tokoa olla koskaan oikeen tehty. Muistiin minulle, seuraavan koiran kanssa tahkotaan tokoa niin että veri lentää ja rappaukset irtoaa! Just kidding. Mutta ihan uusi maailma aukesi eteen kun tajusin mitä se toko ihan oikeasti on ja mitä se voi olla.
Seuraavasta koirasta puheenollen, pyörät on laitettu pyörimään ja saattaa olla että meille ensi kesänä kotiutuu jotain karvaista ja mustavalkoista. Pentu-parka pääsee keskelle pahinta koulutusinnostusta ja koekaniiniksi kaikenlaisille koulutusmetodeille joita poimin tässä matkan varrelta. Se seuraava koirahan on aina se joka käyttäytyy täydellisesti ja osaa kaiken ja jonka kanssa valioidutaan ilman minkäänlaisia ongelmia ja joka koulutetaan sitten jonkun hienon saksassa kehitetyn koulutussuuntauksen avulla jossa koiran auran väri ja tähtien asento määrittää sen miten koiraa tulisi opastaa eteenpäin. Hassua että sitten kun se tulee, nuo samat kriteerit jotenkin kummasti siirtyvät siihen sitä seuraavaan koiraan. Todellisuus on se että seuraavan koiran kanssa tehdään taas liuta virheitä joita korjaillaan sitten matkan varrella. Ja mikäs sen parempaa. Oikeasti! Virheet on vain tilaisuus oppia uutta. Ja tuskin se koulutussuuntauskaan kauheasti tästä nykyisestä muuttuu. Olen ihan tyytyväinen tähän positiivisen kautta tekemiseen. Koiran mukaan sitten.
(Ja se seuraava koira osaa sitten mennä maahan ja pysyä maassa ja sille on oma käsky sille ja tälle ja tolle ja se osaa kuunnella ja rauhoittua ja katsoa ja se osaa sata eri temppua ja se osaa kulkea julkisilla ja se ei pelkää mitään turhia ja se osaa ohittaa muuta koirat ja se vetää niitä tokoliikkeitä kuin pro ja se palkkaantuu ihan mistä vaan ja se osaa odottaa vuoroaan ja viedä roskat ulos ja laskea kymmeneen ja...)
Mutta on kyllä paljon mitä ihan oikeasti odotan NIIIIIN suurella innolla ettei ole tosikaan! Teoriaa on pää täynnä mutta vielä kertaakaan en ole päässyt sen tabula rasan kimppuun ja muokkaamaan koirasta alusta asti omannäköistäni. Olen tähän asti korjaillut muiden virheitä ja nähnyt mitä muiden tyylit ovat saaneet aikaan, mutta aivan hirveä palo olisi tehdä itse. Tottakai minusta on ihan huutava vääryys etten ole saanut tutkia maailmaa "pennun silmin", ottaa sitä mukaan joka paikkaan, opettaa sille oikeaa ja väärää ja kertoa että "akka kyllä hoitaa, sun ei tartte". Ei sekään ole se isoin juttu että saan sen harrastuskoiran, vaan se että kasvetaan yhdessä koiran kanssa ja opitaan toisiltamme. Ja se tunne jos vaikka sattuisi onnistumaan ja saisi kasvatettua sen tasapainoisen ja hyväkäytöksisen koiran? Priceless!
No, katsotaan olenko samaa mieltä kun pentu on pahimmassa hammastelu-, pissailu-, ähäkutti- ja mörköilyiässä. Onneksi olen Postissa töissä niin voin lähettää sen pikapostissa takaisin kasvattajalle kun se on tuhonnut kolmannen sohvakalustonsa...
Bellan kanssa ollaan nyt muutama kerta harjoiteltu agikontakteja oikein erityisen suurella hartaudella ja B taisi eilen keksiä ensimmäistä kertaa oikeasti pysähtyä puomin päässä olevalle targetille (tai oikeammin namialustalle tässä vaiheessa). Nostin sen muutaman kerran puomin loppuosalle josta se kaahasi alas syömään namit joita kouluttaja heitteli alustalle ja muutaman kerran puomi alusta ja lisää namien heittelyä.
Toinen harjoittelun alla oleva juttu on kepit. Bella tajuaa ne mutta ei sitten kuitenkaan tajua. Tietää että niitä pitäisi pujotella, mutta ei ole vielä oikein hokannut että ihan oikeasti joka ikinen kepinväli pitää mennä. Parhaimmillaan se menee joka kepin katse tiukasti edessä sukeltaen, sitten välillä etsii minusta tukea ja pomppii välejä. Tätä ollaan lähdetty korjaamaan sillä että minä en enää auta kädellä kuin alkuun (ja tarvittaessa) ja lopussa pallo lentää, eli koiran naama pysyy eteenpäin suunnattuna eikä hae minun kättäni. Ainoa vain että puudelin kaikki kaksi aivosolua ovat ihan solmussa kun pitäisi A) lähteä kouluttajan ja pallon luota minun luokseni kepeille, B) muistaa pujotella jokainen keppi ja C) muistaa vielä keppien lopussa että pallo lentääkin kouluttajalta eikä minulta. Ei se pöljä enää keppien jälkeen muista kellä se pallo oli. Muistiin minulle, opeta seuraavalle koiralle kaikki mahdolliset palkkaustyylit.
Viime tammikuussa sain jonkunlaisen tokokärpäsen pureman ja päätin että sääntöuudistuksen astuessa voimaan 1.8. me ollaan ALO-valmiita. Arvatkaa oltiinko? Minun tokourani on pitkä ja surullinen. Olen opettanut liikkeitä sieltä sun täältä tietämättä ihan täysin mitä oikein oikeasti pitäisi haluta ja vaatia. Olen käynyt tottelevaisuuskurssilla ja päätynyt "puudeliryhmään" jossa opeteltiin lähinnä alkeita, jälleen kertomatta mitä oikein pitäisi haluta ja vaatia. Toko on aina ollut sellainen "teen kun muutkin tekee" -juttu. Minulla ei ole kovinkaan suurta paloa ollut opetella tuon liikettä ja vauhtia haluavan otuksen kanssa hinkata jotain hikistä seuraamista. Siksi ei siinä olla myöskään edetty. Mutta tämä oli ennen kuin yhtäkkiä eräänä kauniina iltana tajusin mikä siinä on se juttu. Toko on hauskaa! Oikeesti! En minä olekaan voinut tehdä siitä koiralle kivaa koska se ei ollut minusta kivaa eikä kukaan aiemmin kertonut MIKSI se on kivaa. Arvatkaa vaan mikä palo iski hinkata sitä hikistä seuraamista kun tajusin MIKSI sitä hinkataan. Tai siis ei hinkata. Kun siitä tehdään kivaa yhdessä.
Joten, alettiin muistelemaan että mitäs me oikeestaan muistetaan koko jutusta. Puolivillainen yllätti ja teki kauniit istu-maahan-seiso -kuviot niin että takajalat pysyivät kuin nakutettuna maassa. Kuka sille tollasia on opettanut?! Minä varmaan joskus silloin kun dinosauruksia vielä käveli maan päällä. Perusasentoonkin se lennähti heti, tosin sitä nyt ollaan käytetty vähän vaikka missä. En menisi luottamaan siihen että perusasento on puhdas joka kerta koska olen väärinkäyttänyt sitä aika reilulla kädellä. Joskus silloin esihistoriallisella ajalla opeteltiin sitä kapulan pitämistäkin. Kapula oli ennen HYI ja YÄK ja ÄLLÖ mutta silloin päästiin siihen vaiheeseen että muutaman silmänkääntö- ja taikatempun avulla Bella ei enää irvistänyt joka kerta kapulan nähdessään. Itseasiassa, kun sille antoi tilaisuuden, se kantoi kapulan iloisesti häntää heiluttaen minun luokseni ja nouti heitettäessä. Niin pitkälle ei päästy koskaan että se olisi pitänyt kapulaa suussaan ilman liikettä. Seuraamisessa se edistää vähän. Siihen tehosi aiemmin takapalkka tai ylipäätään palkan antaminen jostain ihan yllättävästä suunnasta. Siinähän ne alon liikkeet melkein olivatkin. No, oli siellä pari muuta mutta niitä voi soveltaa. Tuli vähän sellainen olo että kappas, ollaan me joskus jotain treenattukin vaikka tuntuu ettei me silleen tokoa olla koskaan oikeen tehty. Muistiin minulle, seuraavan koiran kanssa tahkotaan tokoa niin että veri lentää ja rappaukset irtoaa! Just kidding. Mutta ihan uusi maailma aukesi eteen kun tajusin mitä se toko ihan oikeasti on ja mitä se voi olla.
Seuraavasta koirasta puheenollen, pyörät on laitettu pyörimään ja saattaa olla että meille ensi kesänä kotiutuu jotain karvaista ja mustavalkoista. Pentu-parka pääsee keskelle pahinta koulutusinnostusta ja koekaniiniksi kaikenlaisille koulutusmetodeille joita poimin tässä matkan varrelta. Se seuraava koirahan on aina se joka käyttäytyy täydellisesti ja osaa kaiken ja jonka kanssa valioidutaan ilman minkäänlaisia ongelmia ja joka koulutetaan sitten jonkun hienon saksassa kehitetyn koulutussuuntauksen avulla jossa koiran auran väri ja tähtien asento määrittää sen miten koiraa tulisi opastaa eteenpäin. Hassua että sitten kun se tulee, nuo samat kriteerit jotenkin kummasti siirtyvät siihen sitä seuraavaan koiraan. Todellisuus on se että seuraavan koiran kanssa tehdään taas liuta virheitä joita korjaillaan sitten matkan varrella. Ja mikäs sen parempaa. Oikeasti! Virheet on vain tilaisuus oppia uutta. Ja tuskin se koulutussuuntauskaan kauheasti tästä nykyisestä muuttuu. Olen ihan tyytyväinen tähän positiivisen kautta tekemiseen. Koiran mukaan sitten.
(Ja se seuraava koira osaa sitten mennä maahan ja pysyä maassa ja sille on oma käsky sille ja tälle ja tolle ja se osaa kuunnella ja rauhoittua ja katsoa ja se osaa sata eri temppua ja se osaa kulkea julkisilla ja se ei pelkää mitään turhia ja se osaa ohittaa muuta koirat ja se vetää niitä tokoliikkeitä kuin pro ja se palkkaantuu ihan mistä vaan ja se osaa odottaa vuoroaan ja viedä roskat ulos ja laskea kymmeneen ja...)
Mutta on kyllä paljon mitä ihan oikeasti odotan NIIIIIN suurella innolla ettei ole tosikaan! Teoriaa on pää täynnä mutta vielä kertaakaan en ole päässyt sen tabula rasan kimppuun ja muokkaamaan koirasta alusta asti omannäköistäni. Olen tähän asti korjaillut muiden virheitä ja nähnyt mitä muiden tyylit ovat saaneet aikaan, mutta aivan hirveä palo olisi tehdä itse. Tottakai minusta on ihan huutava vääryys etten ole saanut tutkia maailmaa "pennun silmin", ottaa sitä mukaan joka paikkaan, opettaa sille oikeaa ja väärää ja kertoa että "akka kyllä hoitaa, sun ei tartte". Ei sekään ole se isoin juttu että saan sen harrastuskoiran, vaan se että kasvetaan yhdessä koiran kanssa ja opitaan toisiltamme. Ja se tunne jos vaikka sattuisi onnistumaan ja saisi kasvatettua sen tasapainoisen ja hyväkäytöksisen koiran? Priceless!
No, katsotaan olenko samaa mieltä kun pentu on pahimmassa hammastelu-, pissailu-, ähäkutti- ja mörköilyiässä. Onneksi olen Postissa töissä niin voin lähettää sen pikapostissa takaisin kasvattajalle kun se on tuhonnut kolmannen sohvakalustonsa...
Kommentit