...ja niin se vuosi vain vierähti
Blogin päivittäminen loppui n. vuosi sitten päivittäjän keskittyessä muihin asioihin. Sillä välin this thing called life jatkui eteenpäin ja toi mukanaan vaikka mitä. Viime päivityksen aikoihin Bellalla oli ensimmäiset ja viimeiset juoksunsa tässä talossa, sillä melko pian niiden jälkeen Bella leikattiin ja juoksut olivat historiaa.
Bella leikattiin lomareissulla ja samaisella lomamatkalla se pääsi tekemään vaikka mitä hienoa, ennen itse leikkausta siis. Menimme maalle pieneen sukutapaamiseen ja siellä metsän ja peltojen keskellä pieni valkoinen sai viilettää vapaana niin paljon kuin pienistä tassuistaan ehti. Nukuimme teltassa joka oli tosi jännää, ainakin meille ihmisille joita Bella yritti kovasti saada leikkimään kun olimme jo makuupusseissa menossa unten maille.
Veneeseenkin pääsimme ja hienosti tämä vastavalmistunut laivakoira hoiti laivavahdin virkaa. Soudimme jonkin matkan päässä olevalle saarelle jossa kiipeilimme puunrungoilla ja kävimme uimassa. On kyllä mukava omistaa koira jonka voi helposti ottaa mukaan joka paikkaan, vaikka veneilemään autiolle saarelle.
Maalta kaupunkiin saavuttuamme edessä oli sitten THE leikkaus.
Se meni hienosti, itseasiassa niinkin hienosti että jo aivan liian lyhyen ajan sisällä heräämisestä koira oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kipuvinkumisia ei juurikaan ollut ja reipas pieni puudeli pääsi yllättävän helpolla. Parin päivän päästä koira olisi mennyt lujempaakin jos vain olisin antanut eikä se voinut mitenkään ymmärtää miksei sen kanssa leikitty yhtä rajuja leikkejä kuin aiemmin.
Leikkauksen yhteydessä Bellalta otettiin epäviralliset lonkkakuvat, johtuen jo aiemmissa postauksissa mainitsemastani takajalan pomputtamisesta. Kuvista ei paljastunut mitään hälyttävää, mahdollinen oikean puolen löysyys olisi kuvista näkyvissä mutta koska koira ei ole kuvassa täysin suorassa, ei voida varmaksi sanoa tätäkään. Joka tapauksessa saimme lääkäriltä virallisen luvan tehdä ihan mitä vain mieli tekee. Nyt siis polvissa eikä lonkissa ole tiedossa minkäänlaista vikaa.
Kesä meni paikallisen koirakerhon järjestämällä tokokurssilla, jossa edistyimme ihan mukavasti. Jokaviikkoinen tokoilu toi mukavaa vaihtelua, etenkin kun saimme sitä niin kovasti tarvitsemaamme hälinää ympärillemme. Ahkerasti teimme kaikki vaaditut asiat mutta kesän aikana Bella keksi kivan uuden jutun, seuraamisessa edistämisen. Siinähän se loppukesä sitten menikin kun yritin keksiä keinoja korjata tätä perin ärsyttävää ongelmaa. Ja sitä korjaillaan edelleen koska talvi meni aika lailla muissa kuin tokon merkeissä.
Syksyllä alkoi hinku agilityesteille olla liian kova ja laitoin viestiä vähän joka paikkaan jos vaikka pääsisimme alkeiskurssille. Tosiasia kuitenkin oli että työvuorojeni takia en olisi voinut sitoutua mihinkään vakituiseen ryhmään ja haave esteillä liitelystä alkoi taas kaikota kauemmas. Kysyin jopa paikalliselta seuralta voisinko käyttää heidän kenttäänsä itsenäisesti, mutta koska en ole tunnettu seuran jäsen, se ei ollut mahdollista.
Talven tullessa keskityimme vieläkin enemmän yhdessäoloon ja suhteen luomiseen. Se tarkoitti enemmän temppuilua, enemmän yhdessäoloa, enemmän arjen muokkaamista vain meitä varten. Lenkit koostuivat paljolti yhteisistä tutkimusretkistä, hassujen pikkuisten käskyjen opettelusta ja yhdessä tekemisen riemusta.
Sitten, vihdoin sydäntalvella, ostin kuukausikortin agilityhallille ja aloimme opettelemaan esteiden saloja. Bella edistyi huimaa vauhtia ja minun piti pidätellä itseäni etten olisi kuormittanut sitä aina vain uusilla asioilla kun tuntui että koira oppi asiat hetkessä ja oikein kerjäsi lisää. Olin koko ajan ollut oikeassa arvellessani että agility olisi Bellan laji. Se syttyi esteille tosissaan ja siitä oikein näki kuinka se nautti tekemisestä. Aluksi vähän pelottava agilityhalli kaikuineen ja kolinoineen alkoi jo heti ensimmäisen kerran jälkeen olemaan mieluisa paikka ja takakontista alkoikin kuulumaan pientä innostunutta vikinää aina kun aloimme lähestyä hallia.
Tänä aikana Bella oppi käytännössä kaikkien esteiden suorittamisen, ainakin pienellä avustuksella. Pussi oli ainoa este jota se ei kertaakaan suorittanut itsenäisesti vaan joka kerta piti ihmisen pitää pussin suuta vähän raollaan. Ja tietty varmuuden vuoksi kuljin lähellä kontaktiesteillä jotta koira ei tipahtaisi. Erityisen ylpeä olen siitä että se hoksasi hyvin nopeasti keppien idean ja alkoi tekemään siksakkia jo heti ensimmäisten kokeiluiden jälkeen, kunhan välillä kädellä muistutin että mistäs välistä sitä pitikään mennä.
Sitten tuli talvi. Ja tuli pimeä. Ja tuli kylmä. Ja tulivat arjen kiireet ja paineet. Ja tulivat elämän pienet murheet. Tuli muutto pienempään asuntoon ja tuli pelko siitä ettei meistä tulekaan mitään vaikka haluaisimme. Päivä päivältä yhteinen aika koiran kanssa väheni kunnes huomasin ettemme olleet tehneet mitään agilityyn, tokoon tai muihinkaan harrastuksiin littyvää aikoihin. Muutamista käytännön syistä en päässyt kovinkaan kauas kotoa jotta olisimme voineet olla enemmän mukana koiramaailmassa. Toisaalta, vaikka aikaa ja halua oli, tuntui että sekä koira että minä jäimme mieluummin katsomaan elokuvaa kuin olisimme lähteneet tekemään jotain. Tuli talviuni. Arki alkoi koostua yhdessä tekemisen sijasta yhdessä olemisesta. Bellasta kuoriutui melkoinen sylikoira ja se tunki lähelle nukkumaan aina kuin mahdollista. Teimme hihnalenkkejä jotka lyhentyivät pakkasen purressa lujemmin tai kun olin liian väsynyt töitten jälkeen.
Tunsin olevani todella huono koiranomistaja. Tässä tämä nyt sitten oli. Minun harrastusurani. Suurin puhein halusin itselleni harrastuskoiraa ja nyt makasin vällyjen välissä koira kainalossani, tekemättä mitään. Tosiasiassa syitä paikalleen jäämiselle oli useita, mutta olivat ne hyviä tai huonoja, pään sisällä tykytti ajatus siitä että koiran kanssa pitää harrastaa, satoi tai paistoi. Luulen että kävin läpi jonkinlaisen talviväsymyksen tai jopa -masennuksen, sillä aloin nukkua päivisin ja silti saatoin vetäistä normaalit yöunet vielä päälle. Olin hurjan väsynyt koko ajan ja jopa lenkeillä käyminen tuntui raskaalta. Teimme kyllä asioita. Kävimme yhdessä aktivointilenkeillä joiden tarkoitus oli tarjota koiralle muutakin kuin pelkkää kävelyä ja meistä tuli hurjan taitavia juttujen etsimisessä. Kuulostaa tosi pieneltä asialta mutta piilotettujen esineiden etsiminen on ehkä parasta mitä Bella tietää, se tekisi sitä vaikka loputtomiin. Mitä vaikeampi piilo, sen hauskempaa sillä tuntuu olevan.
Mutta lopulta tuli kevät ja aurinko ja heräsin talviunestani. Liikkuminen ja tekeminen alkoivat tuntua taas hyvältä. Yhtäkkiä huomasin että koira, joka vielä talvihorroksen alussa rakasti käpertyä vällyjen väliin viereeni, oli muuttunut huomiota ja tekemistä vaativaksi hyrräksi. Tajusin miten paljon olin menettänyt horrosajan aikana ja miten väärin se oli koiraani kohtaan. Olisi väärin sanoa ettemme tehneet mitään koskaan, sillä yritin väsymyksestäni huolimatta varmistaa että Bella saisi tarvitsemansa liikunnan ja aktivoinnin. Määrä vain oli aivan minimaalinen siihen verrattuna mitä olisin halunnut tehdä tai mitä minun mielestäni pitäisi tehdä.
Ei. Ikinä. Enää. Talviunta. Piste.
Tähän tekstin kirjoittamisen aikaan nämä lopputalven synkät muistot ovat jo kaukana takana, mutta se pistää kyllä miettimään että mikä koiranomistamisessa onkaan tärkeää. Minä tosiaan halusin sen harrastuskoiran. Olin jo valinnut oikeasti vaikean rodun jonka kanssa sitten harrastettaisiin ja kunnolla. Uskon aidosti ettei tällaista tilannetta olisi syntynyt jos olisin valinnutkin Bellan sijaan pennun, mutta järkytyin kyllä aidosti tajutessani että päästin tilanteen tällaiseksi Bellan kanssa. Se pisti miettimään motiiveja sille miksi haluaisin harrastaa koiran kanssa. Minulla on nyt ollut vuoden verran jo täysin harrastuskelpoinen koira, emmekä ole päässeet yhtä tokokurssia pidemmälle. Se kiukuttaa kovasti, koska se on kahden asian yhteisvaikutusta. Osittain se on omaa viitseliäisyyttä ja osittain olosuhteiden pakkoa. Kumpikaan näistä ei ole koiran vikaa ja kumpikaan näistä ei olisi estänyt meitä noina talvikuukausinakin menemästä kentälle kahdestaan. Kiukuttaa ja ärsyttää kun ajatteleekin mitä olisimme voineet saavuttaa tässä vuoden aikana jos asiat olisivat olleet hieman toisin.
Vaikka tämän postauksen lopetus onkin hieman negatiivissävytteinen, oikeasti olemme hyvinkin positiivisella mielellä taas liikkeellä. On ihanaa herätä kevääseen ja haistaa ilmassa muutoksen tuulet, monessakin suhteessa. Ja vaikka tämä viesti keskittyy täysin siihen mitä Bellan kanssa on tehty, on Pörri myöskin edelleen vahvasti mukana juonessa. Tämä lähes 12-vuotias papparainen tuntuu elävän elämänsä onnellisinta aikaa vailla huolia ja murheita. Vaikkakin sana "papparainen" ei kyllä todellakaan kuvaa tuota miestä. Lisää Pörrin kuulumisia myöhemmissä postauksissa.
Bella leikattiin lomareissulla ja samaisella lomamatkalla se pääsi tekemään vaikka mitä hienoa, ennen itse leikkausta siis. Menimme maalle pieneen sukutapaamiseen ja siellä metsän ja peltojen keskellä pieni valkoinen sai viilettää vapaana niin paljon kuin pienistä tassuistaan ehti. Nukuimme teltassa joka oli tosi jännää, ainakin meille ihmisille joita Bella yritti kovasti saada leikkimään kun olimme jo makuupusseissa menossa unten maille.
Veneeseenkin pääsimme ja hienosti tämä vastavalmistunut laivakoira hoiti laivavahdin virkaa. Soudimme jonkin matkan päässä olevalle saarelle jossa kiipeilimme puunrungoilla ja kävimme uimassa. On kyllä mukava omistaa koira jonka voi helposti ottaa mukaan joka paikkaan, vaikka veneilemään autiolle saarelle.
Maalta kaupunkiin saavuttuamme edessä oli sitten THE leikkaus.
Se meni hienosti, itseasiassa niinkin hienosti että jo aivan liian lyhyen ajan sisällä heräämisestä koira oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kipuvinkumisia ei juurikaan ollut ja reipas pieni puudeli pääsi yllättävän helpolla. Parin päivän päästä koira olisi mennyt lujempaakin jos vain olisin antanut eikä se voinut mitenkään ymmärtää miksei sen kanssa leikitty yhtä rajuja leikkejä kuin aiemmin.
Leikkauksen yhteydessä Bellalta otettiin epäviralliset lonkkakuvat, johtuen jo aiemmissa postauksissa mainitsemastani takajalan pomputtamisesta. Kuvista ei paljastunut mitään hälyttävää, mahdollinen oikean puolen löysyys olisi kuvista näkyvissä mutta koska koira ei ole kuvassa täysin suorassa, ei voida varmaksi sanoa tätäkään. Joka tapauksessa saimme lääkäriltä virallisen luvan tehdä ihan mitä vain mieli tekee. Nyt siis polvissa eikä lonkissa ole tiedossa minkäänlaista vikaa.
Kesä meni paikallisen koirakerhon järjestämällä tokokurssilla, jossa edistyimme ihan mukavasti. Jokaviikkoinen tokoilu toi mukavaa vaihtelua, etenkin kun saimme sitä niin kovasti tarvitsemaamme hälinää ympärillemme. Ahkerasti teimme kaikki vaaditut asiat mutta kesän aikana Bella keksi kivan uuden jutun, seuraamisessa edistämisen. Siinähän se loppukesä sitten menikin kun yritin keksiä keinoja korjata tätä perin ärsyttävää ongelmaa. Ja sitä korjaillaan edelleen koska talvi meni aika lailla muissa kuin tokon merkeissä.
Syksyllä alkoi hinku agilityesteille olla liian kova ja laitoin viestiä vähän joka paikkaan jos vaikka pääsisimme alkeiskurssille. Tosiasia kuitenkin oli että työvuorojeni takia en olisi voinut sitoutua mihinkään vakituiseen ryhmään ja haave esteillä liitelystä alkoi taas kaikota kauemmas. Kysyin jopa paikalliselta seuralta voisinko käyttää heidän kenttäänsä itsenäisesti, mutta koska en ole tunnettu seuran jäsen, se ei ollut mahdollista.
Talven tullessa keskityimme vieläkin enemmän yhdessäoloon ja suhteen luomiseen. Se tarkoitti enemmän temppuilua, enemmän yhdessäoloa, enemmän arjen muokkaamista vain meitä varten. Lenkit koostuivat paljolti yhteisistä tutkimusretkistä, hassujen pikkuisten käskyjen opettelusta ja yhdessä tekemisen riemusta.
Sitten, vihdoin sydäntalvella, ostin kuukausikortin agilityhallille ja aloimme opettelemaan esteiden saloja. Bella edistyi huimaa vauhtia ja minun piti pidätellä itseäni etten olisi kuormittanut sitä aina vain uusilla asioilla kun tuntui että koira oppi asiat hetkessä ja oikein kerjäsi lisää. Olin koko ajan ollut oikeassa arvellessani että agility olisi Bellan laji. Se syttyi esteille tosissaan ja siitä oikein näki kuinka se nautti tekemisestä. Aluksi vähän pelottava agilityhalli kaikuineen ja kolinoineen alkoi jo heti ensimmäisen kerran jälkeen olemaan mieluisa paikka ja takakontista alkoikin kuulumaan pientä innostunutta vikinää aina kun aloimme lähestyä hallia.
Tänä aikana Bella oppi käytännössä kaikkien esteiden suorittamisen, ainakin pienellä avustuksella. Pussi oli ainoa este jota se ei kertaakaan suorittanut itsenäisesti vaan joka kerta piti ihmisen pitää pussin suuta vähän raollaan. Ja tietty varmuuden vuoksi kuljin lähellä kontaktiesteillä jotta koira ei tipahtaisi. Erityisen ylpeä olen siitä että se hoksasi hyvin nopeasti keppien idean ja alkoi tekemään siksakkia jo heti ensimmäisten kokeiluiden jälkeen, kunhan välillä kädellä muistutin että mistäs välistä sitä pitikään mennä.
Sitten tuli talvi. Ja tuli pimeä. Ja tuli kylmä. Ja tulivat arjen kiireet ja paineet. Ja tulivat elämän pienet murheet. Tuli muutto pienempään asuntoon ja tuli pelko siitä ettei meistä tulekaan mitään vaikka haluaisimme. Päivä päivältä yhteinen aika koiran kanssa väheni kunnes huomasin ettemme olleet tehneet mitään agilityyn, tokoon tai muihinkaan harrastuksiin littyvää aikoihin. Muutamista käytännön syistä en päässyt kovinkaan kauas kotoa jotta olisimme voineet olla enemmän mukana koiramaailmassa. Toisaalta, vaikka aikaa ja halua oli, tuntui että sekä koira että minä jäimme mieluummin katsomaan elokuvaa kuin olisimme lähteneet tekemään jotain. Tuli talviuni. Arki alkoi koostua yhdessä tekemisen sijasta yhdessä olemisesta. Bellasta kuoriutui melkoinen sylikoira ja se tunki lähelle nukkumaan aina kuin mahdollista. Teimme hihnalenkkejä jotka lyhentyivät pakkasen purressa lujemmin tai kun olin liian väsynyt töitten jälkeen.
Tunsin olevani todella huono koiranomistaja. Tässä tämä nyt sitten oli. Minun harrastusurani. Suurin puhein halusin itselleni harrastuskoiraa ja nyt makasin vällyjen välissä koira kainalossani, tekemättä mitään. Tosiasiassa syitä paikalleen jäämiselle oli useita, mutta olivat ne hyviä tai huonoja, pään sisällä tykytti ajatus siitä että koiran kanssa pitää harrastaa, satoi tai paistoi. Luulen että kävin läpi jonkinlaisen talviväsymyksen tai jopa -masennuksen, sillä aloin nukkua päivisin ja silti saatoin vetäistä normaalit yöunet vielä päälle. Olin hurjan väsynyt koko ajan ja jopa lenkeillä käyminen tuntui raskaalta. Teimme kyllä asioita. Kävimme yhdessä aktivointilenkeillä joiden tarkoitus oli tarjota koiralle muutakin kuin pelkkää kävelyä ja meistä tuli hurjan taitavia juttujen etsimisessä. Kuulostaa tosi pieneltä asialta mutta piilotettujen esineiden etsiminen on ehkä parasta mitä Bella tietää, se tekisi sitä vaikka loputtomiin. Mitä vaikeampi piilo, sen hauskempaa sillä tuntuu olevan.
Mutta lopulta tuli kevät ja aurinko ja heräsin talviunestani. Liikkuminen ja tekeminen alkoivat tuntua taas hyvältä. Yhtäkkiä huomasin että koira, joka vielä talvihorroksen alussa rakasti käpertyä vällyjen väliin viereeni, oli muuttunut huomiota ja tekemistä vaativaksi hyrräksi. Tajusin miten paljon olin menettänyt horrosajan aikana ja miten väärin se oli koiraani kohtaan. Olisi väärin sanoa ettemme tehneet mitään koskaan, sillä yritin väsymyksestäni huolimatta varmistaa että Bella saisi tarvitsemansa liikunnan ja aktivoinnin. Määrä vain oli aivan minimaalinen siihen verrattuna mitä olisin halunnut tehdä tai mitä minun mielestäni pitäisi tehdä.
Ei. Ikinä. Enää. Talviunta. Piste.
Tähän tekstin kirjoittamisen aikaan nämä lopputalven synkät muistot ovat jo kaukana takana, mutta se pistää kyllä miettimään että mikä koiranomistamisessa onkaan tärkeää. Minä tosiaan halusin sen harrastuskoiran. Olin jo valinnut oikeasti vaikean rodun jonka kanssa sitten harrastettaisiin ja kunnolla. Uskon aidosti ettei tällaista tilannetta olisi syntynyt jos olisin valinnutkin Bellan sijaan pennun, mutta järkytyin kyllä aidosti tajutessani että päästin tilanteen tällaiseksi Bellan kanssa. Se pisti miettimään motiiveja sille miksi haluaisin harrastaa koiran kanssa. Minulla on nyt ollut vuoden verran jo täysin harrastuskelpoinen koira, emmekä ole päässeet yhtä tokokurssia pidemmälle. Se kiukuttaa kovasti, koska se on kahden asian yhteisvaikutusta. Osittain se on omaa viitseliäisyyttä ja osittain olosuhteiden pakkoa. Kumpikaan näistä ei ole koiran vikaa ja kumpikaan näistä ei olisi estänyt meitä noina talvikuukausinakin menemästä kentälle kahdestaan. Kiukuttaa ja ärsyttää kun ajatteleekin mitä olisimme voineet saavuttaa tässä vuoden aikana jos asiat olisivat olleet hieman toisin.
Vaikka tämän postauksen lopetus onkin hieman negatiivissävytteinen, oikeasti olemme hyvinkin positiivisella mielellä taas liikkeellä. On ihanaa herätä kevääseen ja haistaa ilmassa muutoksen tuulet, monessakin suhteessa. Ja vaikka tämä viesti keskittyy täysin siihen mitä Bellan kanssa on tehty, on Pörri myöskin edelleen vahvasti mukana juonessa. Tämä lähes 12-vuotias papparainen tuntuu elävän elämänsä onnellisinta aikaa vailla huolia ja murheita. Vaikkakin sana "papparainen" ei kyllä todellakaan kuvaa tuota miestä. Lisää Pörrin kuulumisia myöhemmissä postauksissa.
Kommentit