Reissussa
Nappasin Bellan kainaloon ja lähdimme yhdessä junalla kohti Jyväskylää. Bella on meillä edelleen statuksella "etsitään uutta kotia" ja tarkoituksena oli näyttää koira siskolle jos vaikka koti löytyisi sitä kautta.
Menimme autolla Tampereelle ja sieltä junaan. Jännitin etukäteen että miten tuo pelkurirotta suhtautuu ihmisvilinään mutta yllätys oli suuri kun tämä mennä viipotti kuin olisi aina mennyt ihmisjoukossa. Yhtään jännää asiaa ei löytynyt juna-asemalta. Junaan mennessä nostin koiran syliin kun etsimme istumapaikan. Varmistelin mukamas sitä että jos se vaikka pistääkin jarrut päälle tai alkaa panikoida. Etukäteen lippuja varatessa näin jo että vaunu oli aivan täynnä ja mielessä kävi sekin ajatus että mitäs jos siellä onkin 20 koiraa samassa vaunussa. No, ei ollut. Pari marakattia (lasta) ja muutama pöllöpää (nuorisojuoppo). Koiria oli vain muutama. Matkan ajan pidin Bellaa lattialla. Meillähän ei opeteta siihen että aina kiehnätään sylissä. Vähän ennen Jyväskylän tunneleita nostin kuitenkin koiran penkille koska tunnelit voivat olla jo vähän liikaa. Ja olin oikeassa, sillä tunneleista johtuva paineen vaihtelu sai ulko-oven paukkumaan ja sain muutaman kiloa tärisevää puudelia syliini. Nostin koiran viereiselle penkille vaikka se yritti kiivetä syliin. En millään haluaisi opettaa siihenkään että kun pelätään, pelkoa ei kohdata vaan tullaan syliin piiloon. Tästä on toinenkin esimerkki mutta siitä hieman myöhemmin. Perillä annoin koiran kävellä itse käytävää pitkin ja reippaasti se menikin eteenpäin.
Kun pääsimme sitten siskon luokse, vastassa oli kaksi isoa, mustaa koiraa. Bella ei ole tottunut isoihin koiriin ja jännityshän siinä iski. Pidin Bellan jalkojeni takana ja moikkasin siskon koirat jotka ihmettelivät kovasti että miksen antanut heille sitä samaa ylitsevuotavaa tervehdystä kuin yleensä. Yleensä meistä muodostuu sellainen epämääräinen kasa josta pilkistää käsiä ja tassuja ja josta kuuluu epämääräinen lussuttava ääni kun koirat jakavat rakkauttaan märkien suukkojen muodossa. Bella ei uskaltanut mennä lähellekään siskon koiria vaan piilotteli minun takanani. Lähdimme melkein heti lenkille jonka aikana sitten toinen siskon koirista hyökkäili uhoten pientä puudelia kohti. Aikomuksena ei ollut vahingoittaa vaan "pistää Bella ruotuun" kuten tällä koiralla tapana joskus on. Bellassa tämä tietysti aiheutti enemmän pelkoa ja se oli varuillaan lenkin ajan. Se ei kuitenkaan varsinaisesti pelännyt toisia koiria vaan meni reippaasti missä halusi ja väisti tämän hyökkivän koiran hieman kauempaa. Kotiin päästyämme ruoka ei oikein Bellalle maistunut ja surkeana se kömpi minun viereeni kun kävimme nukkumaan. Siinä se kölli samassa paikassa kerällä koko yön.
Bellalla on ikävä tapa napsia isoja koiria jos tulevat liian lähelle. Sitä samaa se tekee Pörrin kanssa joskus, tosin Pörrihän ei tästä välitä yhtään. Tätä samaa napsimista se teki jos toiset koirat tulivat liian lähelle ja nopeasti nämä alkoivat pysyä kauempana. Napsimista ei kuitenkaan ollut silloin jos minä en ollut lähettyvillä. Tämä on toinen esimerkki siitä etten haluaisi opettaa Bellaa liikaa siihen että istutaan vain sylissä eikä kohdata sitä pelkoa. Nyt alan ymmärtää miksi pikkukoirista tulee niin helposti räksyttäjiä ja näykkijöitä. Tekihän se omalla tavallaan tiukkaa työntää pelkäävä koira pois kun se kiipesi syliin täristen ja jättää se "oman onnensa nojaan" kun se selvästikään ei uskaltanut isojen koirien luo mennä. Mutta olen tyytyväinen että tein näin, sillä kuinka muuten se oppisi toimimaan itsenäisesti eri tilanteissa? Olen itse mukana tilanteessa ja johdan toimintaa mutta en anna koiran tukeutua minuun liikaa. Kun oltiin päivä oltu siskoni luona, Bella uskalsi mennä reilusti kummankin ison koiran lähelle ja niiden ohi. Ainoastaan jos ne toivat kuononsa liian lähelle, se alkoi taas jännittämään. Teimme pitkän metsälenkin niin että Bella ja toinen siskon koirista oli vapaana ja Bella meni isomman perässä samoin kuin menee kotona Pörrin perässä.
Kun oli kotiinlähdön aika, sisko oli hieman surkeana kun Bella ei jäänytkään sinne. Hän ihastui koiraan ja sanoi että kyllä se hänenkin luokseen mahtuisi. Toisen koiran hyökkiminen kuitenkin hieman arvelutti ja koska sisko tekee kuitenkin pitkää työpäivää, ei niitä voisi heti jättää keskenään. Minullakin on vielä hieman "homma kesken" tuon koiran kanssa enkä olisi malttanut sitä jättää sinne. Ikävähän tuota olisi tullut. Siispä Bella lähti takaisin meille. Junaan mentiin kuin aina oltaisiin sillä matkustettu ja oma paikkakin löytyi nopeasti koska sattui olemaan sama millä tultiinkin. Tällä kertaa annoin koiran tulla heti penkille ja se kävi siihen tyytyväisenä kerälle. Ei liikkunut koko matkan aikana vaikka minä puuhasin vieressä koko ajan jotain. Ovet pamahtelivat samanlailla kuin mennessäkin, mutta nyt koira ei korvaansa heilauttanut koko äänille. Kun päästiin sitten kotiin, koira oli ihan valtavan iloinen. Se haki heti lelunsa ja riekkui Pörrin kimpussa onnellisena. Siis herranjestas kuinka tuosta voi luopua enää?!
Tämä matka opetti Bellasta paljon. Totesin että moni pelkotila johtuu vain siitä ettei koira ole nähnyt tarpeeksi eri asioita ja että koirassa on kyllä itsessäänkin riittävästi potkua että se selviää eri tilanteista ilman minun paapomistani. Arkuus on varmasti sekä synnynnäistä että opittua, mutta jokaisesta pelottavastakin tilanteesta koira selvisi nopealla säikähdyksellä jonka jälkeen se palautui normaaliksi. Kertaakaan pelkotila ei jäänyt "päälle". Matkustajana Bella on erinomainen matkakumppani joka menee reippaana mihin vain. Pikä odottelu esim. juna-asemalla sai koiran hieman levottomaksi mutta siitäkin varmasti päästään harjoittelulla eteenpäin. Itse junassa koira oli todella rauhallinen. Erityisesti täytyy nyt alkaa harjoittelemaan toisten koirien kanssa olemista, ettei käy niinkuin Pörrin kanssa aikoinaan kävi eikä se nykyään enää oikein osaa toimia vieraiden koirien kanssa.
Menimme autolla Tampereelle ja sieltä junaan. Jännitin etukäteen että miten tuo pelkurirotta suhtautuu ihmisvilinään mutta yllätys oli suuri kun tämä mennä viipotti kuin olisi aina mennyt ihmisjoukossa. Yhtään jännää asiaa ei löytynyt juna-asemalta. Junaan mennessä nostin koiran syliin kun etsimme istumapaikan. Varmistelin mukamas sitä että jos se vaikka pistääkin jarrut päälle tai alkaa panikoida. Etukäteen lippuja varatessa näin jo että vaunu oli aivan täynnä ja mielessä kävi sekin ajatus että mitäs jos siellä onkin 20 koiraa samassa vaunussa. No, ei ollut. Pari marakattia (lasta) ja muutama pöllöpää (nuorisojuoppo). Koiria oli vain muutama. Matkan ajan pidin Bellaa lattialla. Meillähän ei opeteta siihen että aina kiehnätään sylissä. Vähän ennen Jyväskylän tunneleita nostin kuitenkin koiran penkille koska tunnelit voivat olla jo vähän liikaa. Ja olin oikeassa, sillä tunneleista johtuva paineen vaihtelu sai ulko-oven paukkumaan ja sain muutaman kiloa tärisevää puudelia syliini. Nostin koiran viereiselle penkille vaikka se yritti kiivetä syliin. En millään haluaisi opettaa siihenkään että kun pelätään, pelkoa ei kohdata vaan tullaan syliin piiloon. Tästä on toinenkin esimerkki mutta siitä hieman myöhemmin. Perillä annoin koiran kävellä itse käytävää pitkin ja reippaasti se menikin eteenpäin.
Kun pääsimme sitten siskon luokse, vastassa oli kaksi isoa, mustaa koiraa. Bella ei ole tottunut isoihin koiriin ja jännityshän siinä iski. Pidin Bellan jalkojeni takana ja moikkasin siskon koirat jotka ihmettelivät kovasti että miksen antanut heille sitä samaa ylitsevuotavaa tervehdystä kuin yleensä. Yleensä meistä muodostuu sellainen epämääräinen kasa josta pilkistää käsiä ja tassuja ja josta kuuluu epämääräinen lussuttava ääni kun koirat jakavat rakkauttaan märkien suukkojen muodossa. Bella ei uskaltanut mennä lähellekään siskon koiria vaan piilotteli minun takanani. Lähdimme melkein heti lenkille jonka aikana sitten toinen siskon koirista hyökkäili uhoten pientä puudelia kohti. Aikomuksena ei ollut vahingoittaa vaan "pistää Bella ruotuun" kuten tällä koiralla tapana joskus on. Bellassa tämä tietysti aiheutti enemmän pelkoa ja se oli varuillaan lenkin ajan. Se ei kuitenkaan varsinaisesti pelännyt toisia koiria vaan meni reippaasti missä halusi ja väisti tämän hyökkivän koiran hieman kauempaa. Kotiin päästyämme ruoka ei oikein Bellalle maistunut ja surkeana se kömpi minun viereeni kun kävimme nukkumaan. Siinä se kölli samassa paikassa kerällä koko yön.
Bellalla on ikävä tapa napsia isoja koiria jos tulevat liian lähelle. Sitä samaa se tekee Pörrin kanssa joskus, tosin Pörrihän ei tästä välitä yhtään. Tätä samaa napsimista se teki jos toiset koirat tulivat liian lähelle ja nopeasti nämä alkoivat pysyä kauempana. Napsimista ei kuitenkaan ollut silloin jos minä en ollut lähettyvillä. Tämä on toinen esimerkki siitä etten haluaisi opettaa Bellaa liikaa siihen että istutaan vain sylissä eikä kohdata sitä pelkoa. Nyt alan ymmärtää miksi pikkukoirista tulee niin helposti räksyttäjiä ja näykkijöitä. Tekihän se omalla tavallaan tiukkaa työntää pelkäävä koira pois kun se kiipesi syliin täristen ja jättää se "oman onnensa nojaan" kun se selvästikään ei uskaltanut isojen koirien luo mennä. Mutta olen tyytyväinen että tein näin, sillä kuinka muuten se oppisi toimimaan itsenäisesti eri tilanteissa? Olen itse mukana tilanteessa ja johdan toimintaa mutta en anna koiran tukeutua minuun liikaa. Kun oltiin päivä oltu siskoni luona, Bella uskalsi mennä reilusti kummankin ison koiran lähelle ja niiden ohi. Ainoastaan jos ne toivat kuononsa liian lähelle, se alkoi taas jännittämään. Teimme pitkän metsälenkin niin että Bella ja toinen siskon koirista oli vapaana ja Bella meni isomman perässä samoin kuin menee kotona Pörrin perässä.
Kun oli kotiinlähdön aika, sisko oli hieman surkeana kun Bella ei jäänytkään sinne. Hän ihastui koiraan ja sanoi että kyllä se hänenkin luokseen mahtuisi. Toisen koiran hyökkiminen kuitenkin hieman arvelutti ja koska sisko tekee kuitenkin pitkää työpäivää, ei niitä voisi heti jättää keskenään. Minullakin on vielä hieman "homma kesken" tuon koiran kanssa enkä olisi malttanut sitä jättää sinne. Ikävähän tuota olisi tullut. Siispä Bella lähti takaisin meille. Junaan mentiin kuin aina oltaisiin sillä matkustettu ja oma paikkakin löytyi nopeasti koska sattui olemaan sama millä tultiinkin. Tällä kertaa annoin koiran tulla heti penkille ja se kävi siihen tyytyväisenä kerälle. Ei liikkunut koko matkan aikana vaikka minä puuhasin vieressä koko ajan jotain. Ovet pamahtelivat samanlailla kuin mennessäkin, mutta nyt koira ei korvaansa heilauttanut koko äänille. Kun päästiin sitten kotiin, koira oli ihan valtavan iloinen. Se haki heti lelunsa ja riekkui Pörrin kimpussa onnellisena. Siis herranjestas kuinka tuosta voi luopua enää?!
Tämä matka opetti Bellasta paljon. Totesin että moni pelkotila johtuu vain siitä ettei koira ole nähnyt tarpeeksi eri asioita ja että koirassa on kyllä itsessäänkin riittävästi potkua että se selviää eri tilanteista ilman minun paapomistani. Arkuus on varmasti sekä synnynnäistä että opittua, mutta jokaisesta pelottavastakin tilanteesta koira selvisi nopealla säikähdyksellä jonka jälkeen se palautui normaaliksi. Kertaakaan pelkotila ei jäänyt "päälle". Matkustajana Bella on erinomainen matkakumppani joka menee reippaana mihin vain. Pikä odottelu esim. juna-asemalla sai koiran hieman levottomaksi mutta siitäkin varmasti päästään harjoittelulla eteenpäin. Itse junassa koira oli todella rauhallinen. Erityisesti täytyy nyt alkaa harjoittelemaan toisten koirien kanssa olemista, ettei käy niinkuin Pörrin kanssa aikoinaan kävi eikä se nykyään enää oikein osaa toimia vieraiden koirien kanssa.
Kommentit