Onni on omistaa hieno koira
Tänään lenkillä mietin kuinka pitkälle olemme Pörrin kanssa päässeet. Kun tulin taloon, Pörri oli kaksivuotias uros. Sekarotuinen, vähän pellossa kasvanut riiviö minun silloisen näkökulmani mukaan koska sille ei oltu opetettu niitä hienoja asioita jotka minun mielestäni koiran tulee osata. Koira joka kulki omia reittejään ja teki juuri kuten itse halusi. Se toivotti minut tervetulleeksi elämäänsä mutta ei todellakaan purematta niellyt niitä asioita joita siltä yritin vaatia. Nuori uros jota ei oltu koskaan kunnolla sosiaalistettu, eikä sille koskaan oltu näytetty että ihmisen kanssa tulee toimia myös kodin ulkopuolella. Itseluottamusta riitti vaikka pienelle kylälle eikä koira hätkähtänyt mitään. Lenkit olivat vain sitä varten että se pääsi haistelemaan hajuja ja korvat jäivät poikkeuksetta kotiin. Koira veti kuin tavarajuna ja käyttäytyi kuin riehuva apina joka kerta kun toisia koiria tuli vastaan. Lenkit eivät todellakaan olleet nautintoa tämän otuksen kanssa. Mitä tuli kodin ulkopuoliseen elämään, en saanut mitään ilmaiseksi tältä koiralta.
Ajattelin kuitenkin että tästäkin karvakorvasta saisi jollain keinolla leivottua koiran, sillä olihan minut niin kasvatettu että uskoin vahvasti että yksikään koira ei ole toivoton. Aloin pikkuhiljaa opettamaan temppuja ja keksin keinoja jotta lenkeistä tulisi vähemmän kamalia. Koira toimi kotona kuin unelma mutta ulkona tämä vietikäs nenäolento hukkaili edelleen korviaan. Parina iltana koiraa etsittiin ympäri kyliä kun se oli keksinyt että ei haluakaan tulla sisälle vaan pinkaisi omille teilleen. Naapureille tulivat varmasti tutuksi huudot: "Pörri tänne! PÖRRI! TÄNNE!!! PÖRRIII!!!" Päätin että oli aika totuttaa koiraa ulkopuoliseen elämään apuvoimien kanssa ja lähdimme koirakouluun. Kotona luulin ottaneeni mukaan innokkaan ja kuuliaisen koiran, mutta perillä huomasinkin että minulla oli mukanani vinkuva väkkärä joka ahdistui suunnattomasti kun ei päässytkään haistelemaan ihan jokaista hajua ja tapaamaan jokaista koiraa. Lopputuloksena sain pissat kintuilleni ja totesin että eihän tästä tule yhtään mitään. Kävimme kyllä koirakoulussa useammin kuin kerran, mutta joka ikinen kerta koiran ahdistus vain kasvoi joten lopetimme.
Lukemattomia kertoja tunsin epätoivoa, pari kertaa vannoin jo luovuttavani. Ei ole koiran vika jos sille ei ole jotain asiaa opetettu mutta tuntui kuin Pörrissä olisi ollut kaksi täysin vastakkaista koiraa: se joka omaa aivan mahtavan hermorakenteen ja on aina valmis tekemään minun kanssani ihan mitä vain ja se joka on levoton taulapää joka ei kuuntele mitään. Viikoittain toivoin että koiralla olisi joku muu ongelma. Se olisi vaikka vähän arka mutta kiltti tai se vaikka haukkuisi paljon. Itseasiassa olisin vaihtanut nämä meidän ongelmamme mihin tahansa muuhun koiraongelmaan. Tuntui että olisin osannut korjata minkä tahansa koiraongelman jos koira vain olisi halukas yhteistyöhön. Pörri ei ollut. Pyysin ja anoin että olisin saanut kastroida koiran. Jospa ne korvat olisivat löytyneet kun pallit lähtevät. Mutta mies ei suostunut tähän.
Silloin en osannut arvostaa tarpeeksi hyvin sitä mitä meillä oli hyvin. Minulla oli koira joka ei pelännyt ilotulitteita, ihmisiä, eri paikkoja, ei ollut eroahdistuskoira, ei ollut kotona levoton, ei tuhonnut paikkoja, rakasti kaikkia ihmisiä, ei ollut nirso, ei varastellut ruokaa. Minulla oli aivan mahtava kotikoira, mutta otin tämän puolen lähes itsestäänselvyytenä enkä osannut kiittää niistä hyvistä asioista.
Pikkuhiljaa aloin oppia kuinka tämä koira toimi. Olin lähtenyt liikkeelle aivan väärästä päästä yrittäessäni muuntaa itselleni sopivaa turrea koirasta joka ei kunnioittanut minua tai ei ainakaan pitänyt minua yhtä kiinnostavana kuin hajuja. Meidän välinen suhde ei ollut todellakaan kunnossa mutta silti kuvittelin voivani vaatia koiralta kunnioitusta. Ehkä kuvittelin että sama kunnioitus minua kohtaan mitä se osoitti kotona olisi kuulunut automaattisesti löytyä myöskin kodin ulkopuolella, mutta en tehnyt oikeita asioita vahvistaakseni sitä. Alkoi pitkä matka uudelleenkouluttamisen kanssa, sekä koiran että minun.
Kun asenne kouluttamiseen muuttui, myöskin ongelmat alkoivat tipahdella yksitellen pois. Jouduin madaltamaan odotuksiani paljon sen jälkeen kun ymmärsin kuinka suuri työ minulla oli edessäni. Kaikki odotukset jotka olin asettanut suhteemme alkuvaiheessa perustuivat sille miten koira toimi kotona. Nyt minun oli hyväksyttävä se tosiasia että tein mitä hyvänsä, en ehkä koskaan saisi koiraa toimimaan yhtä suurella palolla muualla. En nähnyt tätä luovuttamisena vaan täysin uutena alkuna ja mahdollisuutena vihdoin saavuttaa jotain yhdessä. Tavoitteitahan voi aina tehdä lisää.
Lopulta muutos oli naurettavan yksinkertainen. Vahvistin hyvää käytöstä, jätin huomioimatta tai korjasin huonoa. Aiemminkin tietysti yritin samaa mutta silloin yritin aivan vääriä keinoja väärissä paikoissa ja otin liian suuria harppauksia. Pikkuhiljaa järjetön riekkuminen alkoi muuttua maltillisemmaksi vetämiseksi ja toisia koiria ohitettaessa riitti yksi jämäkkä käsi pitämään hihnasta kiinni entisen kahden sijaan. Namit alkoivat yhtäkkiä toimia lenkeilläkin vaikka ennen niihin ei edes vilkaistu koska hajut veivät 6-0. Kuonopanta vaihtui normaaliin kaulapantaan, lenkeillä alettiin käyttää aivan uusia käskyjä koska koiralta löytyi yhtäkkiä korvat. Mitä enemmän aloin tuntea koiraa, sitä helpommin lenkit sujuivat. Yhtäkkiä siksakin loppumiseksi riittikin vain rauhallinen pyyntö "menes tien reunaan" ja hajujen haistelu loppui kun totesin vain "mennään". Uudenlainen lenkkeilytapa tarkoitti sanatonta sopimusta meiltä molemmilta: sinä saat haistella jos tulet kun pyydetään. Koira piti diiliä hyvänä ja elämä alkoi helpottua.
Nykyään lenkillä kävellään hihna suorana mutta ei vetäen ja toiset koirat ohitetaan vain uteliaasti katsoen. Edelleen Pörri menee lähes koko ajan nenä maassa ja välillä pysähdellen, mutta ei häiritsevän paljon. Minulla on mahtava kotikoira joka oppii salamannopeasti kaikki temput. Minulla on koira joka kulkee lenkeillä kuin juna välittämättä ympäristön häiriöistä. Minulla on koira johon voin luottaa kuin kallioon sillä tiedän täsmälleen kuinka se toimii missäkin tilanteessa. Se on vaatinut vuosien tutustumisen ja tarkkailun mutta on ehdottomasti ollut sen arvoista.
Jos nyt olisin siinä tilanteessa missä olin vajaa 9 vuotta sitten, olisinko tehnyt jotain toisin? Takuulla! Nyt minulla on käytössäni aivan valtavan paljon suurempi tietämys siitä kuinka koiran luottamus ja kunnioitus saadaan ja tietäisin jo nyt keinot jolla tämänkaltaisen koiran saisi "kesytettyä". Silloin toimin niiden raamien puitteissa jotka minulla oli ja voi kuinka puutteelliset ne vielä olivatkaan. Paljon tein oikein mutta vielä enemmän tein virheitä sen suhteen mitä missäkin vaiheessa voi opettaa ja tehdä. Pahin virheeni, jota kadun vieläkin, on se etten alusta asti ottanut kunnon otetta enkä alkanut heti sosiaalistaa koiraa. Totesin vain että pohjia ei ole tehty, minkäs minä sille voin. Tästä virheestä kärsin vieläkin. Näin jälkikäteen katsottuna Pörristä olisi saanut oikeanlaisella koulutuksella aivan mahtavan harrastuskoiran ja sillä olisi ollut aineksia vaikka mihin. Millaisen jälkikoiran tuosta olisikaan saanut kun nenänkäyttö on tuolla tasolla mitä se on? Vaikka paljon oli kiinni minun puutteellisista taidoistani, myöskin alkumatkaamme vaivannut epätoivo söi minulta palon siihen että olisin oikeasti ja tosissani lähtenyt järjestelmällisesti muovaamaan koirasta sitä mitä halusin. Tuota virhettä en takuulla tee toiste!
Myöskään, kun miettii asiaa näin jälkikäteen, en olisi halunnut yhtään helpompaa koiraa kuin mitä Pörri oli. Silloin varmasti rukoilin helpompaa tietä mutta jos olisin saanut toivomani, en osaisi puoliakaan siitä mitä osaan nyt. Jos minä olen kouluttanut Pörriä niin se on varmasti kouluttanut minua vähintään yhtä paljon. En vaihtaisi tuota koiraa mihinkään. Minulla ei ole maailman parasta harrastuskoiraa, mutta minulla on takuuvarmasti maailman paras Pörri.
Ajattelin kuitenkin että tästäkin karvakorvasta saisi jollain keinolla leivottua koiran, sillä olihan minut niin kasvatettu että uskoin vahvasti että yksikään koira ei ole toivoton. Aloin pikkuhiljaa opettamaan temppuja ja keksin keinoja jotta lenkeistä tulisi vähemmän kamalia. Koira toimi kotona kuin unelma mutta ulkona tämä vietikäs nenäolento hukkaili edelleen korviaan. Parina iltana koiraa etsittiin ympäri kyliä kun se oli keksinyt että ei haluakaan tulla sisälle vaan pinkaisi omille teilleen. Naapureille tulivat varmasti tutuksi huudot: "Pörri tänne! PÖRRI! TÄNNE!!! PÖRRIII!!!" Päätin että oli aika totuttaa koiraa ulkopuoliseen elämään apuvoimien kanssa ja lähdimme koirakouluun. Kotona luulin ottaneeni mukaan innokkaan ja kuuliaisen koiran, mutta perillä huomasinkin että minulla oli mukanani vinkuva väkkärä joka ahdistui suunnattomasti kun ei päässytkään haistelemaan ihan jokaista hajua ja tapaamaan jokaista koiraa. Lopputuloksena sain pissat kintuilleni ja totesin että eihän tästä tule yhtään mitään. Kävimme kyllä koirakoulussa useammin kuin kerran, mutta joka ikinen kerta koiran ahdistus vain kasvoi joten lopetimme.
Lukemattomia kertoja tunsin epätoivoa, pari kertaa vannoin jo luovuttavani. Ei ole koiran vika jos sille ei ole jotain asiaa opetettu mutta tuntui kuin Pörrissä olisi ollut kaksi täysin vastakkaista koiraa: se joka omaa aivan mahtavan hermorakenteen ja on aina valmis tekemään minun kanssani ihan mitä vain ja se joka on levoton taulapää joka ei kuuntele mitään. Viikoittain toivoin että koiralla olisi joku muu ongelma. Se olisi vaikka vähän arka mutta kiltti tai se vaikka haukkuisi paljon. Itseasiassa olisin vaihtanut nämä meidän ongelmamme mihin tahansa muuhun koiraongelmaan. Tuntui että olisin osannut korjata minkä tahansa koiraongelman jos koira vain olisi halukas yhteistyöhön. Pörri ei ollut. Pyysin ja anoin että olisin saanut kastroida koiran. Jospa ne korvat olisivat löytyneet kun pallit lähtevät. Mutta mies ei suostunut tähän.
Silloin en osannut arvostaa tarpeeksi hyvin sitä mitä meillä oli hyvin. Minulla oli koira joka ei pelännyt ilotulitteita, ihmisiä, eri paikkoja, ei ollut eroahdistuskoira, ei ollut kotona levoton, ei tuhonnut paikkoja, rakasti kaikkia ihmisiä, ei ollut nirso, ei varastellut ruokaa. Minulla oli aivan mahtava kotikoira, mutta otin tämän puolen lähes itsestäänselvyytenä enkä osannut kiittää niistä hyvistä asioista.
Pikkuhiljaa aloin oppia kuinka tämä koira toimi. Olin lähtenyt liikkeelle aivan väärästä päästä yrittäessäni muuntaa itselleni sopivaa turrea koirasta joka ei kunnioittanut minua tai ei ainakaan pitänyt minua yhtä kiinnostavana kuin hajuja. Meidän välinen suhde ei ollut todellakaan kunnossa mutta silti kuvittelin voivani vaatia koiralta kunnioitusta. Ehkä kuvittelin että sama kunnioitus minua kohtaan mitä se osoitti kotona olisi kuulunut automaattisesti löytyä myöskin kodin ulkopuolella, mutta en tehnyt oikeita asioita vahvistaakseni sitä. Alkoi pitkä matka uudelleenkouluttamisen kanssa, sekä koiran että minun.
Kun asenne kouluttamiseen muuttui, myöskin ongelmat alkoivat tipahdella yksitellen pois. Jouduin madaltamaan odotuksiani paljon sen jälkeen kun ymmärsin kuinka suuri työ minulla oli edessäni. Kaikki odotukset jotka olin asettanut suhteemme alkuvaiheessa perustuivat sille miten koira toimi kotona. Nyt minun oli hyväksyttävä se tosiasia että tein mitä hyvänsä, en ehkä koskaan saisi koiraa toimimaan yhtä suurella palolla muualla. En nähnyt tätä luovuttamisena vaan täysin uutena alkuna ja mahdollisuutena vihdoin saavuttaa jotain yhdessä. Tavoitteitahan voi aina tehdä lisää.
Lopulta muutos oli naurettavan yksinkertainen. Vahvistin hyvää käytöstä, jätin huomioimatta tai korjasin huonoa. Aiemminkin tietysti yritin samaa mutta silloin yritin aivan vääriä keinoja väärissä paikoissa ja otin liian suuria harppauksia. Pikkuhiljaa järjetön riekkuminen alkoi muuttua maltillisemmaksi vetämiseksi ja toisia koiria ohitettaessa riitti yksi jämäkkä käsi pitämään hihnasta kiinni entisen kahden sijaan. Namit alkoivat yhtäkkiä toimia lenkeilläkin vaikka ennen niihin ei edes vilkaistu koska hajut veivät 6-0. Kuonopanta vaihtui normaaliin kaulapantaan, lenkeillä alettiin käyttää aivan uusia käskyjä koska koiralta löytyi yhtäkkiä korvat. Mitä enemmän aloin tuntea koiraa, sitä helpommin lenkit sujuivat. Yhtäkkiä siksakin loppumiseksi riittikin vain rauhallinen pyyntö "menes tien reunaan" ja hajujen haistelu loppui kun totesin vain "mennään". Uudenlainen lenkkeilytapa tarkoitti sanatonta sopimusta meiltä molemmilta: sinä saat haistella jos tulet kun pyydetään. Koira piti diiliä hyvänä ja elämä alkoi helpottua.
Nykyään lenkillä kävellään hihna suorana mutta ei vetäen ja toiset koirat ohitetaan vain uteliaasti katsoen. Edelleen Pörri menee lähes koko ajan nenä maassa ja välillä pysähdellen, mutta ei häiritsevän paljon. Minulla on mahtava kotikoira joka oppii salamannopeasti kaikki temput. Minulla on koira joka kulkee lenkeillä kuin juna välittämättä ympäristön häiriöistä. Minulla on koira johon voin luottaa kuin kallioon sillä tiedän täsmälleen kuinka se toimii missäkin tilanteessa. Se on vaatinut vuosien tutustumisen ja tarkkailun mutta on ehdottomasti ollut sen arvoista.
Jos nyt olisin siinä tilanteessa missä olin vajaa 9 vuotta sitten, olisinko tehnyt jotain toisin? Takuulla! Nyt minulla on käytössäni aivan valtavan paljon suurempi tietämys siitä kuinka koiran luottamus ja kunnioitus saadaan ja tietäisin jo nyt keinot jolla tämänkaltaisen koiran saisi "kesytettyä". Silloin toimin niiden raamien puitteissa jotka minulla oli ja voi kuinka puutteelliset ne vielä olivatkaan. Paljon tein oikein mutta vielä enemmän tein virheitä sen suhteen mitä missäkin vaiheessa voi opettaa ja tehdä. Pahin virheeni, jota kadun vieläkin, on se etten alusta asti ottanut kunnon otetta enkä alkanut heti sosiaalistaa koiraa. Totesin vain että pohjia ei ole tehty, minkäs minä sille voin. Tästä virheestä kärsin vieläkin. Näin jälkikäteen katsottuna Pörristä olisi saanut oikeanlaisella koulutuksella aivan mahtavan harrastuskoiran ja sillä olisi ollut aineksia vaikka mihin. Millaisen jälkikoiran tuosta olisikaan saanut kun nenänkäyttö on tuolla tasolla mitä se on? Vaikka paljon oli kiinni minun puutteellisista taidoistani, myöskin alkumatkaamme vaivannut epätoivo söi minulta palon siihen että olisin oikeasti ja tosissani lähtenyt järjestelmällisesti muovaamaan koirasta sitä mitä halusin. Tuota virhettä en takuulla tee toiste!
Myöskään, kun miettii asiaa näin jälkikäteen, en olisi halunnut yhtään helpompaa koiraa kuin mitä Pörri oli. Silloin varmasti rukoilin helpompaa tietä mutta jos olisin saanut toivomani, en osaisi puoliakaan siitä mitä osaan nyt. Jos minä olen kouluttanut Pörriä niin se on varmasti kouluttanut minua vähintään yhtä paljon. En vaihtaisi tuota koiraa mihinkään. Minulla ei ole maailman parasta harrastuskoiraa, mutta minulla on takuuvarmasti maailman paras Pörri.
Kommentit