Vihdoin minun koirani
Minulla on aivan mahtava koira! Minulla on koira joka kuuntelee minua, koira joka on kaikille ystävällinen, koira joka ei satuttaisi kärpästäkään. Minulla on koira joka oppii asiat nopeasti, ei hauku turhista ja on mukana elämän jokaisessa käänteessä ystävänä ja kumppanina. Jos nyt totta puhutaan, koiran mahtava luonne on saanut minut huomaamattani ajattelemaan, että se on täydellinen juuri tuollaisena. Elämä on helppoa juuri tuollaisen koiran kanssa.
Itseasiassa elämä on hieman liiankin helppoa. Olemme vaipuneet niin syvälle arjen rutiineihin, että olemme unohtaneet kaiken ylimääräisen hauskanpidon, joka tekee koiran omistamisesta kiinnostavaa. Enää en ole opettamassa koiralle uusia temppuja tai korjaamassa sen käytöstä. Nakinetsinnät ovat harventuneet, uusia lenkkireittejä emme ole etsineet pitkään aikaan ja koska emme harrasta mitään, päivät kuluvat rauhallisissa merkeissä kotona.
Aina asiat eivät olleet näin. Kun tulin taloon, Pörri oli vajaa kaksivuotias testosteronia täyteen pumpattu uros, jolle hajut olivat elämän tarkoitus! Se veti hihnassa, ei osannut ohittaa toisia koiria ja sai paniikkikohtauksia kun yritimme käydä koirakoulussa. Kotona ei ole koskaan ollut minkäänlaisia ongelmia, mutta valitettavasti koiraa ei ole sosiaalistettu tarpeeksi pentuna ja uudet paikat saivat tämän tosimiehen sekaisin. Liikaa hajuja, liikaa ääniä, liikaa tutkittavaa. Vielä nykyäänkin liian vilkkaat paikat saavat koiran tunteet "vuotamaan yli" vaan eipä tällaisessa pikkukaupungissa tällaisia tilanteita liikaa tulekaan joten tämä on vain pieni miinus.
Voin rehellisesti tunnustaa, että aluksi en oikein välittänyt tuosta koirasta. Se ei ollut minun koirani. Minä en ollut valitsemassa sitä, se oli jonkun muun. Olisi väärin sanoa etten pitänyt koirasta, tuntui vain että se oli vieras. Myöskään koira ei aluksi kunnioittanut minua. Se oli oma ystävällinen itsensä ja lähti aina innolla mukaan mihin vain, mutta esimerkiksi koirakoulussa sain kerran kokea jopa sen että koira muuta ympäristöä stressatessaan pissasi minun päälleni. Selvä merkki siitä että keskinäinen luottamus ja kunnioitus ei vielä ollut aivan kohdallaan. Meni jonkun aikaa ennen kuin löysimme sen yhteisen sävelen ja sen jälkeen asiat ovat sujuneet paljon paremmin. Nykyään koen että olen Pörrille täysivaltainen johtaja ja laumanjäsen ja mikä parasta, minä voin hyvällä omallatunnolla kutsua Pörriä "minun koirakseni".
Nykyään siis vain mielikuvitus tuntuu olevan koiran oppimiskykyjen rajana, mutta viimeaikoina koira on ollut vain sohvankoristeena ja lenkkikaverina. Koira kyllä tuntuu olevan tyytyväinen elämäänsä. Kyllähän sen kanssa edelleen leikitään ja sen kanssa vietetään paljon aikaa, mutta itseäni on alkanut vaivaamaan ajatus siitä, voisiko koira olla vielä hieman onnellisempi ja virkeämpi jos sen kanssa tehtäisiin jotain uutta ja kivaa. Tästä syystä johtuen päätin todistaa sanonnan "vanha koira ei opi uusia temppuja" perättömäksi ja päätin alkaa kouluttamaan koiraani naksuttimella. Olen joskus muutama vuosi sitten jo hieman naksutellut, mutta se jäi muiden asioiden jalkoihin. Pari päivää sitten sain käsiini naksuttelemista käsittelevän kirjan josta sain aivan uudenlaisen innostuksen aiheeseen ja koska koirani opettelee mielellään uusia asioita, ajattelin että mikäs siinä! Kokeillaan!
Kivojen pienten temppujen lisäksi haluan harjoitella naksuttimen avulla mm. vieraissa paikoissa olemista, vierellä seuraamista ja sitä ettei aina tarvitse olla liikkeessä. Ehdin jo kehua tekstini alussa koirani maasta taivaisiin enkä ole mieltäni muuttanut, noita taitoja vain emme ole jokapäiväisessä elämässämme tarvinneet vaikka ovatkin täysin perusasioita. Seuraamisen kanssa ongelmana on se, että koira ilmeisesti pelkää että sen tassuille astutaan, eikä se uskalla olla aivan kiinni (tai pienen etäisyydenkään päässä) minusta. Luulen että joskus pentuna näin on käynyt ja kammo on siitä lähtien pysynyt. Lenkillä riittää oikein hyvin se että koira pyynnöstä seuraa metrin päässä, mutta haluaisin että se pystyy luottamaan siihen etten kävele sen päälle. Mikäli naksutus alkaa sujumaan hyvin (ja miksei sujuisi?) haluan harjoitella kontaktia koirani kanssa esimerkiksi pienillä tokoliikkeillä ja niidenkaltaisilla tempuilla. Myöskin kosketuskepin kanssa puuhaaminen kiinnostaisi, kunhan ensin otan asiasta hieman enemmän selvää.
Miksi tehdä kaikki tämä vaikka koira on silminnähden onnellinen nytkin? Ensinnäkin siksi että kontakti koiraan parantuisi entisestään. Pörri ottaa kotona kontaktia aivan luonnostaan, mutta esimerkiksi lenkillä ei haittaisi yhtään vaikka se hajujen sijaan välillä huomaisi että hihnan toisessakin päässä on joku. Toiseksi haluan pitää koirani aktiivisena, sillä koen että erityisesti vanhemmille koirille se on tärkeää virkeänä pysymisen vuoksi. En halua että koira "kalkkeutuu" sohvalle ja alkaa toistaa samoja rutiineja päivästä toiseen. Tämä johtaa vain mielen hapertumiseen ja liian aikaiseen vanhenemiseen. Siihen tämä nykyinen malli väistämättä johtaisi. Nyt kun olen vihdoin saanut itselleni tottelevaisen, luotettavan ja ystävällisen koiran, en halua "pilata" sitä vain sillä ettei sen kanssa tehdä mitään. Haluan takaisin alkuvuosien innon tehdä asioita yhdessä ja uskon täysin että naksutin tuo meille molemmille kaivattua piristystä arkeen.
Itseasiassa elämä on hieman liiankin helppoa. Olemme vaipuneet niin syvälle arjen rutiineihin, että olemme unohtaneet kaiken ylimääräisen hauskanpidon, joka tekee koiran omistamisesta kiinnostavaa. Enää en ole opettamassa koiralle uusia temppuja tai korjaamassa sen käytöstä. Nakinetsinnät ovat harventuneet, uusia lenkkireittejä emme ole etsineet pitkään aikaan ja koska emme harrasta mitään, päivät kuluvat rauhallisissa merkeissä kotona.
Aina asiat eivät olleet näin. Kun tulin taloon, Pörri oli vajaa kaksivuotias testosteronia täyteen pumpattu uros, jolle hajut olivat elämän tarkoitus! Se veti hihnassa, ei osannut ohittaa toisia koiria ja sai paniikkikohtauksia kun yritimme käydä koirakoulussa. Kotona ei ole koskaan ollut minkäänlaisia ongelmia, mutta valitettavasti koiraa ei ole sosiaalistettu tarpeeksi pentuna ja uudet paikat saivat tämän tosimiehen sekaisin. Liikaa hajuja, liikaa ääniä, liikaa tutkittavaa. Vielä nykyäänkin liian vilkkaat paikat saavat koiran tunteet "vuotamaan yli" vaan eipä tällaisessa pikkukaupungissa tällaisia tilanteita liikaa tulekaan joten tämä on vain pieni miinus.
Voin rehellisesti tunnustaa, että aluksi en oikein välittänyt tuosta koirasta. Se ei ollut minun koirani. Minä en ollut valitsemassa sitä, se oli jonkun muun. Olisi väärin sanoa etten pitänyt koirasta, tuntui vain että se oli vieras. Myöskään koira ei aluksi kunnioittanut minua. Se oli oma ystävällinen itsensä ja lähti aina innolla mukaan mihin vain, mutta esimerkiksi koirakoulussa sain kerran kokea jopa sen että koira muuta ympäristöä stressatessaan pissasi minun päälleni. Selvä merkki siitä että keskinäinen luottamus ja kunnioitus ei vielä ollut aivan kohdallaan. Meni jonkun aikaa ennen kuin löysimme sen yhteisen sävelen ja sen jälkeen asiat ovat sujuneet paljon paremmin. Nykyään koen että olen Pörrille täysivaltainen johtaja ja laumanjäsen ja mikä parasta, minä voin hyvällä omallatunnolla kutsua Pörriä "minun koirakseni".
Nykyään siis vain mielikuvitus tuntuu olevan koiran oppimiskykyjen rajana, mutta viimeaikoina koira on ollut vain sohvankoristeena ja lenkkikaverina. Koira kyllä tuntuu olevan tyytyväinen elämäänsä. Kyllähän sen kanssa edelleen leikitään ja sen kanssa vietetään paljon aikaa, mutta itseäni on alkanut vaivaamaan ajatus siitä, voisiko koira olla vielä hieman onnellisempi ja virkeämpi jos sen kanssa tehtäisiin jotain uutta ja kivaa. Tästä syystä johtuen päätin todistaa sanonnan "vanha koira ei opi uusia temppuja" perättömäksi ja päätin alkaa kouluttamaan koiraani naksuttimella. Olen joskus muutama vuosi sitten jo hieman naksutellut, mutta se jäi muiden asioiden jalkoihin. Pari päivää sitten sain käsiini naksuttelemista käsittelevän kirjan josta sain aivan uudenlaisen innostuksen aiheeseen ja koska koirani opettelee mielellään uusia asioita, ajattelin että mikäs siinä! Kokeillaan!
Kivojen pienten temppujen lisäksi haluan harjoitella naksuttimen avulla mm. vieraissa paikoissa olemista, vierellä seuraamista ja sitä ettei aina tarvitse olla liikkeessä. Ehdin jo kehua tekstini alussa koirani maasta taivaisiin enkä ole mieltäni muuttanut, noita taitoja vain emme ole jokapäiväisessä elämässämme tarvinneet vaikka ovatkin täysin perusasioita. Seuraamisen kanssa ongelmana on se, että koira ilmeisesti pelkää että sen tassuille astutaan, eikä se uskalla olla aivan kiinni (tai pienen etäisyydenkään päässä) minusta. Luulen että joskus pentuna näin on käynyt ja kammo on siitä lähtien pysynyt. Lenkillä riittää oikein hyvin se että koira pyynnöstä seuraa metrin päässä, mutta haluaisin että se pystyy luottamaan siihen etten kävele sen päälle. Mikäli naksutus alkaa sujumaan hyvin (ja miksei sujuisi?) haluan harjoitella kontaktia koirani kanssa esimerkiksi pienillä tokoliikkeillä ja niidenkaltaisilla tempuilla. Myöskin kosketuskepin kanssa puuhaaminen kiinnostaisi, kunhan ensin otan asiasta hieman enemmän selvää.
Miksi tehdä kaikki tämä vaikka koira on silminnähden onnellinen nytkin? Ensinnäkin siksi että kontakti koiraan parantuisi entisestään. Pörri ottaa kotona kontaktia aivan luonnostaan, mutta esimerkiksi lenkillä ei haittaisi yhtään vaikka se hajujen sijaan välillä huomaisi että hihnan toisessakin päässä on joku. Toiseksi haluan pitää koirani aktiivisena, sillä koen että erityisesti vanhemmille koirille se on tärkeää virkeänä pysymisen vuoksi. En halua että koira "kalkkeutuu" sohvalle ja alkaa toistaa samoja rutiineja päivästä toiseen. Tämä johtaa vain mielen hapertumiseen ja liian aikaiseen vanhenemiseen. Siihen tämä nykyinen malli väistämättä johtaisi. Nyt kun olen vihdoin saanut itselleni tottelevaisen, luotettavan ja ystävällisen koiran, en halua "pilata" sitä vain sillä ettei sen kanssa tehdä mitään. Haluan takaisin alkuvuosien innon tehdä asioita yhdessä ja uskon täysin että naksutin tuo meille molemmille kaivattua piristystä arkeen.
Kommentit