Heippa kaverit!
Olen Pörri! 7-vuotias sekarotuinen komea uros täältä Pirkanmaalta. Ajateltiin tuossa emännän kanssa ruveta kirjoittelemaan elämästämme, se kun välillä tuppaa olemaan kovin tapahtumarikasta tai ainakin ajatuksia herättävää. Minussa on puolet labradoria ja toiset puolet karhukoiraa. Olen kuulemma täydellinen sekoitus kumpaakin, tiedä sitten mitä se tarkoittaa.
Minulla on neljä ihmistä. Ne ovat vähän huonosti koulutettuja vielä mutta pikkuhiljaa olen opettanut niille miten pitää elellä. Niistä isommista se möreämpiääninen on mun iskäni. Se on hyvä tyyppi vaikka voittaakin mut painissa melkein aina. Se pyöreämpi mutta lyhyempi on ollut meidän perheessä jo pitkään, ainakin kuusi vuotta. Sekin on ihan okei mutta siltä ei saa niin helposti herkkuja. Koulutus vielä hieman kesken...
Ne kaksi pienempää ovat ihan okei. Niiltä saa paljon rapsutusta ja ne osaa pitää hauskaa!! Oletteko koskaan leikkineet riehuhyppypomppuloikkaa? Noiden pienempien ihmisten kanssa se on kivaa! Ne on siinä tosi hyviä!
Onhan meillä vielä noi kaksi pientäkin. En ole ihan varma mitä ne ovat. Ne on kuin karvaisia palloja ja niillä on pitkät korvat. No laitan myöhemmin kuvan niistä, jos vaikka saisitte paremman kuvan. Sen verran tiedän että kun ihmiset hokevat minulle "etsi kani" (toistelevat sanoja ja puhuvat kuin tyhmälle vaikka kuulen ihan hyvin), se liittyy jotenkin näihin pienempiin kavereihin.
Kuitenkin, pienemmät kaverit on myös ihan jees, mutta niiden kanssa ei oikein voi leikkiä. Jostain syystä ne eivät osaa. Vaikka teen kaikkeni, heilutan häntää, otan leikkiasennon, jopa tökin niitä, ne eivät vain leiki. Hauska niitä on silti katsella. Ainoa ikävä puoli niissä on se että tuo toinen iso ihminen hemmottelee niitä paljon paremmilla ruuilla kuin meikäläistä. Ne saavat sellaisia ihanan makuisia, ruskeita papanoita, salaattia, porkkanaa ja leipää.
Onneksi niiltä on helppo varastaa...
Oletteko te muuten koskaan, rakkaat ystäväni, huomanneet kuinka itsepäisiä ihmiset voivat olla? Kaikista vaikeinta on ollut opettaa niille juuri tuo herkkujen antaminen. Uskomatonta kuinka itsepäisesti ne syövät koko leivän vaikka selvästi on sovittu että minulle annetaan vähintään puolet!!
Täytyy jatkaa vielä yrittämistä. Ehkä ne vielä joku päivä tajuavat miten tämä homma toimii. Siihen asti ei auta kuin hypnotisoida leipiä hyppäämään suoraan suuhuni.
Adios tältä päivältä, kaverit.
Minulla on neljä ihmistä. Ne ovat vähän huonosti koulutettuja vielä mutta pikkuhiljaa olen opettanut niille miten pitää elellä. Niistä isommista se möreämpiääninen on mun iskäni. Se on hyvä tyyppi vaikka voittaakin mut painissa melkein aina. Se pyöreämpi mutta lyhyempi on ollut meidän perheessä jo pitkään, ainakin kuusi vuotta. Sekin on ihan okei mutta siltä ei saa niin helposti herkkuja. Koulutus vielä hieman kesken...
Ne kaksi pienempää ovat ihan okei. Niiltä saa paljon rapsutusta ja ne osaa pitää hauskaa!! Oletteko koskaan leikkineet riehuhyppypomppuloikkaa? Noiden pienempien ihmisten kanssa se on kivaa! Ne on siinä tosi hyviä!
Onhan meillä vielä noi kaksi pientäkin. En ole ihan varma mitä ne ovat. Ne on kuin karvaisia palloja ja niillä on pitkät korvat. No laitan myöhemmin kuvan niistä, jos vaikka saisitte paremman kuvan. Sen verran tiedän että kun ihmiset hokevat minulle "etsi kani" (toistelevat sanoja ja puhuvat kuin tyhmälle vaikka kuulen ihan hyvin), se liittyy jotenkin näihin pienempiin kavereihin.
Kuitenkin, pienemmät kaverit on myös ihan jees, mutta niiden kanssa ei oikein voi leikkiä. Jostain syystä ne eivät osaa. Vaikka teen kaikkeni, heilutan häntää, otan leikkiasennon, jopa tökin niitä, ne eivät vain leiki. Hauska niitä on silti katsella. Ainoa ikävä puoli niissä on se että tuo toinen iso ihminen hemmottelee niitä paljon paremmilla ruuilla kuin meikäläistä. Ne saavat sellaisia ihanan makuisia, ruskeita papanoita, salaattia, porkkanaa ja leipää.
Onneksi niiltä on helppo varastaa...
Oletteko te muuten koskaan, rakkaat ystäväni, huomanneet kuinka itsepäisiä ihmiset voivat olla? Kaikista vaikeinta on ollut opettaa niille juuri tuo herkkujen antaminen. Uskomatonta kuinka itsepäisesti ne syövät koko leivän vaikka selvästi on sovittu että minulle annetaan vähintään puolet!!
Täytyy jatkaa vielä yrittämistä. Ehkä ne vielä joku päivä tajuavat miten tämä homma toimii. Siihen asti ei auta kuin hypnotisoida leipiä hyppäämään suoraan suuhuni.
Adios tältä päivältä, kaverit.
Kommentit