Tallaamme itse omat polkumme
Joskus tulee niitä aamuja kun tuntuu ettei täällä ole yhtään lenkkeilyyn sopivia teitä ja sitä päätyy rämpimään umpimetsään jossa ei ole edes lenkkeilyyn sopivia polkuja. Tällaisesta umpimetsästä löysin itseni piskieläinten kanssa joten ei kun eksymään!
Tuollaisen suhteellisen itsenäisen, (puoli)kuuron koiran kanssa on siitä jännä lenkkeillä ettei koskaan tiedä että kauanko joutuu seisomaan paikallaan ja odottamaan että koira tajuaa että suunta on vaihtunut jo jokin aika sitten. Oletuksenahan tietty on että minä menen minne haluan ja koirat sitten mukauttavat omat reittinsä sen mukaisesti. Mutta kun iso musta kasvattaa jo luonnostaan välimatkaansa muutamaan kymmeneen metriin, hajut vievät 99 % aivokapasiteetista eikä koiralla ole aikomustakaan sitä yhtä jäljellejäävää prosenttia käyttää jatkuvaan taaksepäin vilkuilemiseen. Lopputulos on se etten voi äänellä ilmaista koiralle että suunta vaihtuu ja koira on maailman onnellisin kun saa mennä nenänsä perässä mihin haluaa. Eikun mihis kaikki menivät yhtäkkiä!?!! Pari kertaa aloin jo epäilemään sitä silmienkin käyttöä, koska Pörrin laukatessa taaksepäin, heilautin sille kättä jostain vähän sivummasta, se katsoi siihen suuntaan ja jatkoi matkaansa eteenpäin. Että ihan nappiin menee tuo Pörrin vapaana juokseminen. Mutta onnellinen se on. Aissaakeli että se onkin onnellinen kun saa mennä nenänsä perässä. Antaa papan juosta.
Jossain vaiheessa havahduin ajatukseen siitä että jossain lähistöllä pitäisi olla lintutorni. Katsoin Kuukkelin kartasta ja näinpä hyvinkin jossain n. 100 metrin päässä oli metsän keskellä aivan pieni neliönmuotoinen juttu. Sinne oli päästävä! Sattuipa niin että tässä sadan metrin matkalla oli aivan käsittämätön määrä risukkoa ja muita ansoja. Minulla ei ole vieläkään mitään käsitystä miten koirat pääsivät kaiken sen läpi koska kaikki oma keskittyminen meni siihen etten taita jalkaani ja jää jumiin johonkin juurakkoon. Ilmeisesti neljä jalkaa toimii himpun verran paremmin kuin kaksi koska kumpikin katsoi minua silleen "what's the big deal?"
Lintutorni löytyi. Olisin kiivennyt heti ylös ellei joku järjen ääni tai Samu-Sirkka tai mikälie olisi koputtanut olkapäähän ja muistuttanut että tuolla lumen keskellä yksin ei ehkä ole viisasta lähteä kiipeämään korkean, metallisen häkkyrän päälle. Harmi. Täytyy keksiä miten vaimentaa se ääni seuraavalla kerralla. Torni näytti hauskalta!
Huomasin että tornille olisi mennyt polkukin, mutta ei me tultu tänne polkuja pitkin menemään. Lähdin suuntaan X ja eipä mennyt kauaakaan kun tajusin ettei minulla ole aavistustakaan missä olen tai edes miten päin olen suhteessa kaupunkiin. Hymyilin hetken. No NYT puhutaan asiaa. Eksyminen on ihan superia! Muutaman minuutin kävelin innostuneena uudesta eksyneestä olotilastani kunnes törmäsin hiihtolatupohjaan. Blaah. No, parempi tuuri ensi kerralla.
Bellakin löysi meille polun. No, tavallaan. Oikeasti tuo "polku" päättyi tuohon kuuseen.
Alkoi sataa lunta ja päätin että ehkä tämä seikkailu oli tässä. Kotiin jatkoimme siis hiihtolatua pitkin. Ajattelin että varmaan ehditään hyppäämään sivuun jos sieltä tulisi hiihtäjä.
Ja tulihan sieltä. Tosin sillä ei ollut kuin sauvat. Sukset oli jättänyt kotiin.
Kotiin pääsimme märkinä ajassa 1 h 40 min joten ajattelin että NYT ainakin olisi karvaeläimet väsytetty hetkeksi. Ja mitä vielä! Pieni oli sitä mieltä että NYT on just PARAS hetki alkaa leikkimään jotain superkivaa leikkiä yhdessä ja iso oli muuten vaan urpo. Minä vain yritin selvitä hengissä yskänkohtauksista joita tuli muutaman minuutin välein. Kannatti lähteä melkein kipeänä pitkälle lenkille kastelemaan itsensä niin pääsee kokeilemaan sitä täyskipeytymistäkin. Oli kyllä NIIIN sen arvoista.
Tuollaisen suhteellisen itsenäisen, (puoli)kuuron koiran kanssa on siitä jännä lenkkeillä ettei koskaan tiedä että kauanko joutuu seisomaan paikallaan ja odottamaan että koira tajuaa että suunta on vaihtunut jo jokin aika sitten. Oletuksenahan tietty on että minä menen minne haluan ja koirat sitten mukauttavat omat reittinsä sen mukaisesti. Mutta kun iso musta kasvattaa jo luonnostaan välimatkaansa muutamaan kymmeneen metriin, hajut vievät 99 % aivokapasiteetista eikä koiralla ole aikomustakaan sitä yhtä jäljellejäävää prosenttia käyttää jatkuvaan taaksepäin vilkuilemiseen. Lopputulos on se etten voi äänellä ilmaista koiralle että suunta vaihtuu ja koira on maailman onnellisin kun saa mennä nenänsä perässä mihin haluaa. Eikun mihis kaikki menivät yhtäkkiä!?!! Pari kertaa aloin jo epäilemään sitä silmienkin käyttöä, koska Pörrin laukatessa taaksepäin, heilautin sille kättä jostain vähän sivummasta, se katsoi siihen suuntaan ja jatkoi matkaansa eteenpäin. Että ihan nappiin menee tuo Pörrin vapaana juokseminen. Mutta onnellinen se on. Aissaakeli että se onkin onnellinen kun saa mennä nenänsä perässä. Antaa papan juosta.
Jossain vaiheessa havahduin ajatukseen siitä että jossain lähistöllä pitäisi olla lintutorni. Katsoin Kuukkelin kartasta ja näinpä hyvinkin jossain n. 100 metrin päässä oli metsän keskellä aivan pieni neliönmuotoinen juttu. Sinne oli päästävä! Sattuipa niin että tässä sadan metrin matkalla oli aivan käsittämätön määrä risukkoa ja muita ansoja. Minulla ei ole vieläkään mitään käsitystä miten koirat pääsivät kaiken sen läpi koska kaikki oma keskittyminen meni siihen etten taita jalkaani ja jää jumiin johonkin juurakkoon. Ilmeisesti neljä jalkaa toimii himpun verran paremmin kuin kaksi koska kumpikin katsoi minua silleen "what's the big deal?"
Lintutorni löytyi. Olisin kiivennyt heti ylös ellei joku järjen ääni tai Samu-Sirkka tai mikälie olisi koputtanut olkapäähän ja muistuttanut että tuolla lumen keskellä yksin ei ehkä ole viisasta lähteä kiipeämään korkean, metallisen häkkyrän päälle. Harmi. Täytyy keksiä miten vaimentaa se ääni seuraavalla kerralla. Torni näytti hauskalta!
Huomasin että tornille olisi mennyt polkukin, mutta ei me tultu tänne polkuja pitkin menemään. Lähdin suuntaan X ja eipä mennyt kauaakaan kun tajusin ettei minulla ole aavistustakaan missä olen tai edes miten päin olen suhteessa kaupunkiin. Hymyilin hetken. No NYT puhutaan asiaa. Eksyminen on ihan superia! Muutaman minuutin kävelin innostuneena uudesta eksyneestä olotilastani kunnes törmäsin hiihtolatupohjaan. Blaah. No, parempi tuuri ensi kerralla.
Bellakin löysi meille polun. No, tavallaan. Oikeasti tuo "polku" päättyi tuohon kuuseen.
Alkoi sataa lunta ja päätin että ehkä tämä seikkailu oli tässä. Kotiin jatkoimme siis hiihtolatua pitkin. Ajattelin että varmaan ehditään hyppäämään sivuun jos sieltä tulisi hiihtäjä.
Ja tulihan sieltä. Tosin sillä ei ollut kuin sauvat. Sukset oli jättänyt kotiin.
Kotiin pääsimme märkinä ajassa 1 h 40 min joten ajattelin että NYT ainakin olisi karvaeläimet väsytetty hetkeksi. Ja mitä vielä! Pieni oli sitä mieltä että NYT on just PARAS hetki alkaa leikkimään jotain superkivaa leikkiä yhdessä ja iso oli muuten vaan urpo. Minä vain yritin selvitä hengissä yskänkohtauksista joita tuli muutaman minuutin välein. Kannatti lähteä melkein kipeänä pitkälle lenkille kastelemaan itsensä niin pääsee kokeilemaan sitä täyskipeytymistäkin. Oli kyllä NIIIN sen arvoista.
Kommentit