Naksuttelemalla löydät onnen....tai sitten takapuolen
Kävimme reissussa Bellan kanssa ja vaikka reissu olikin koiran näkökulmasta ehkä hieman tylsä, pelkkää istuskelua ja lenkkeilyä, oli silti hirmu kiva käydä taas jossain muualla. Lenkkeilyä kyllä riitti, sillä yhtenä päivänä olimme yhteensä yli kolme tuntia lenkkeilemässä. Pisimmältä lenkiltä kotiin palattuamme puudeli jaksoi vain hypätä sohvalla olevan peittomytyn päälle ja rojahtaa nukkumaan. Kerrankin väsyi, riiviö.
Tänään vastaan tuli niitä pieniä arjen ilon hetkiä, kun Bella haastoi kaveria leikkimään. Ne, jotka Bellan tuntevat, tietävät ettei tuo koira leiki kenenkään toisen koiran kanssa, jos Pörrin kanssa painimista ei lasketa. Se ei vain uskalla ja osaa eikä oikein taida edes ymmärtää että toisen koiran kanssa voisi leikkiä. Olin siis aivan valtavan yllättynyt kun Bella itse aloitti leikin oman kokoisensa kaverin kanssa. Kaveri ei leikkiinkutsusta kovinkaan paljoa innostunut, saattaa johtua tietysti siitä että tämä kaveri sattui olemaan kissa. Mutta voi kuinka ylpeä olin pienen otukseni lähes tyylipuhtaasta leikkiinkutsusta jonka se kaverilleen esitti.
Toinen ilonaihe löytyi hetkeä myöhemmin, kun pitkään meille mukamas vaikea asia selätettiin kertaheitolla. Tämä minun frisbeekoirani ei ole tähän asti ottanut suuhunsa frisbeetä. Siis sellaista kovaa muovista koirafrisbeetä, pehmeitä kankaisia ja kumisia kyllä. Kaverin pihasta löytynyt frisbeegolfiin tarkoitettu kiekko tuntui olevan juuri sopiva Bellan suuhun ja näin selätimme seuraavan askeleen frisbeen suuhun ottamisessa: kovamuovisen kiekon voi ottaa myös hampaisiinsa.
Tänään naksuteltiin freestylena ja katsoin mitä uutta kivaa Bella tarjoaisi kun minkäänlaista tavoitetta naksuttelulle ei ollut. Lopputuloksena oli se, että koira kosketti kuonollaan omaa takapuoltaan. Huraa! Taas yksi hyödyllinen taito opittuna. Ei sitä tiedä vaikka joskus voisi pelastaa koiran hengen se että osaa koskea omaa takapuoltaan (tai sitten ei). Jos vaikka sitten huomenna harjoiteltaisiin niitä oikeasti hyödyllisiä asioita, kuten takapään käyttöä nyt kun se takapuoli on kerran löydetty.
Päivittäin saan huokaista tyytyväisenä kuinka helppo koira minulla onkaan. Se on kiltti, loputtoman innokas tekemään yhdessä ja siinä on valtavasti sellaisia ominaisuuksia joista minä pidän koirassa. Pidän siitä että minulla on pieni valkoinen varjo perässäni, mihin tahansa menenkin. Pidän siitä että joku tuijottaa minua nappisilmillään ja kysyy "tehtäisiinkö jotain?" Pidän jopa siitä kuinka yhdessä tekemisen riemusta solmussa oleva koira vinkuu ja kitisee ja hyppii minua vasten. Se hyppimisosio ei tietenkään ole se juttu vaan se kuinka onnesta soikeana tuo otus on kun vain tehdään jotain, ihan mitä vaan. Meidän kemiamme toimivat yhteen. Se ei valitettavasti tarkoita että koirani kuuntelee jokaista sanaani ja tottelee kuin unelma, mutta se tarkoittaa että ymmärrämme toisiamme. Pääsen monessa asiassa aivan luvattoman helpolla tuon koiran kanssa, tietty samaan hengenvetoon täytyy kyllä sanoa että on aivan valtavasti asioita joita se ei vielä osaa vaikka sen pitäisi. Se on ihan okei. On mukavaa kun on koira jonka kanssa arki on hieman parempaa.
Tänään vastaan tuli niitä pieniä arjen ilon hetkiä, kun Bella haastoi kaveria leikkimään. Ne, jotka Bellan tuntevat, tietävät ettei tuo koira leiki kenenkään toisen koiran kanssa, jos Pörrin kanssa painimista ei lasketa. Se ei vain uskalla ja osaa eikä oikein taida edes ymmärtää että toisen koiran kanssa voisi leikkiä. Olin siis aivan valtavan yllättynyt kun Bella itse aloitti leikin oman kokoisensa kaverin kanssa. Kaveri ei leikkiinkutsusta kovinkaan paljoa innostunut, saattaa johtua tietysti siitä että tämä kaveri sattui olemaan kissa. Mutta voi kuinka ylpeä olin pienen otukseni lähes tyylipuhtaasta leikkiinkutsusta jonka se kaverilleen esitti.
Toinen ilonaihe löytyi hetkeä myöhemmin, kun pitkään meille mukamas vaikea asia selätettiin kertaheitolla. Tämä minun frisbeekoirani ei ole tähän asti ottanut suuhunsa frisbeetä. Siis sellaista kovaa muovista koirafrisbeetä, pehmeitä kankaisia ja kumisia kyllä. Kaverin pihasta löytynyt frisbeegolfiin tarkoitettu kiekko tuntui olevan juuri sopiva Bellan suuhun ja näin selätimme seuraavan askeleen frisbeen suuhun ottamisessa: kovamuovisen kiekon voi ottaa myös hampaisiinsa.
 |
| Todistusaineistoa |
Tänään naksuteltiin freestylena ja katsoin mitä uutta kivaa Bella tarjoaisi kun minkäänlaista tavoitetta naksuttelulle ei ollut. Lopputuloksena oli se, että koira kosketti kuonollaan omaa takapuoltaan. Huraa! Taas yksi hyödyllinen taito opittuna. Ei sitä tiedä vaikka joskus voisi pelastaa koiran hengen se että osaa koskea omaa takapuoltaan (tai sitten ei). Jos vaikka sitten huomenna harjoiteltaisiin niitä oikeasti hyödyllisiä asioita, kuten takapään käyttöä nyt kun se takapuoli on kerran löydetty.
Päivittäin saan huokaista tyytyväisenä kuinka helppo koira minulla onkaan. Se on kiltti, loputtoman innokas tekemään yhdessä ja siinä on valtavasti sellaisia ominaisuuksia joista minä pidän koirassa. Pidän siitä että minulla on pieni valkoinen varjo perässäni, mihin tahansa menenkin. Pidän siitä että joku tuijottaa minua nappisilmillään ja kysyy "tehtäisiinkö jotain?" Pidän jopa siitä kuinka yhdessä tekemisen riemusta solmussa oleva koira vinkuu ja kitisee ja hyppii minua vasten. Se hyppimisosio ei tietenkään ole se juttu vaan se kuinka onnesta soikeana tuo otus on kun vain tehdään jotain, ihan mitä vaan. Meidän kemiamme toimivat yhteen. Se ei valitettavasti tarkoita että koirani kuuntelee jokaista sanaani ja tottelee kuin unelma, mutta se tarkoittaa että ymmärrämme toisiamme. Pääsen monessa asiassa aivan luvattoman helpolla tuon koiran kanssa, tietty samaan hengenvetoon täytyy kyllä sanoa että on aivan valtavasti asioita joita se ei vielä osaa vaikka sen pitäisi. Se on ihan okei. On mukavaa kun on koira jonka kanssa arki on hieman parempaa.
Kommentit