Minä olen koiraharrastaja
Eilen kävin elämäni ensimmäisellä agilitytunnilla oman koiran kanssa. Siis alkeisagilitykurssinhan olen käynyt joskus pari vuotta sitten siskoni koiran kanssa mutta se nyt vain ei ole sama asia. Kävimme katsomassa erään agilityryhmän toimintaa tarkoituksena tunkea itsemme mukaan kyseiseen ryhmään mikäli vain sovimme joukkoon.
Taas sain olla ylpeä koirasta. Ryhmässä oli jättirotuisia koiria joka on meille vielä tosi jännää, joten Bella piti huolen että nämä jättiläiset haukuttiin jos tulivat liian lähelle. Myöskin pelottavat ihmiset, jotka kävelivät käytävällä meitä kohti, oli parasta haukkua. Muutenkin aluksi oli aika kummallista kun hallissa, jossa muutama kuukausi sitten meidän treenatessa ei ollut ketään, olikin nyt vieraita ihmisiä ja koiria. Bella katseli huolestuneena ympärilleen ja kömpi välillä syliin kun alkoi tulla vilu. Katselimme aluksi muiden menoa ja lopuksi pääsimme itse radalle ohjaajan valvovien silmien alle. No, kuten arvata saattaa, ensimmäinen este meni tietenkin päin honkia kun mentiin riman ali ja putki oli yhtäkkiä aivan vieras käsite, sillä koira juoksi pari kertaa tyytyväisenä sen ohi. Alun muistelun jälkeen muutaman esteen rata meni kuitenkin hienosti ja saimme heti ohjeistusta minun liikkumiseeni liittyen. Enhän minä ole mistään oikeaoppisista käsiohjauksista kuullutkaan. Bella ei jännittänyt oman estevuoron aikana saman radan toisessa päässä juoksevia koiria ollenkaan vaan keskittyi suoritukseensa, joka tietenkin oli minulle helpotus.
Tunnin jälkeen meidät kutsuttiin ryhmään mukaan ja minä olin tietenkin ratketa liitoksistani. Monen vuoden haaveeni oli vihdoin totta. Minulla on koira, minulla on koiraharrastus, minulla on harrastuskoira. Siinä on jotain oudon hienoa kuulua koirakerhoon ja omistaa agilitylisenssi. Ehkä se liittyy jotenkin siihen että olen "samalla tasolla" oikeiden harrastajien kanssa enkä vain omista sekarotuista koiraa jonka kanssa välillä kotona harrastelen jotain. Psykologinen juttu jolla ei ole minkäänlaista totuuspohjaa.
Kotona ollaan naksuteltu lähes päivittäin. Tänään kiukuttelin mielessäni kun minun koirani ei edelleenkään muka osaa istua, mennä maahan ja seistä. "Istu" voi ihan hyvin innokkaan ja nopean koiran päässä muuttua maahanmenoksi ja "seiso" istu-maahan-istu-maahan hölmöilyksi. Että kiitos vielä kerran miehelle joka on antanut herkkuja sillion kun on käskystä tehtykin väärä liike. Itse sanat koira osaa oikeasti, se vain ei malta miettiä oikeasti mitä sille sanoo vaan tekee usein sen mikä sille itselleen tulee ensimmäisenä mieleen. Tietysti normaalielämässä ehdottomasti suurin osa käskyistä menee kerralla oikein, mutta varsinkin naksutellessa koira innostuu niin paljon että innostuksissaan tekee välillä kaikenlaista.
Kurreakin ollaan naksuteltu ja se alkaa jo sujumaan. Aiemmin otti aina tukea minun kädestäni ja/tai nousi istuma-asennosta takajaloilleen seisomaan eikä nostanut vain etutassuja ilmaan, mutta nyt nousee jo hienosti pelkät tassut. Koira taisi luulla aiemmin että tempun tarkoituksenakin oli nojata minun käteeni, sillä oikein näin miten se lamppu syttyi kun tajusi ettei se minun käteni olekaan tempun olennainen osa.
Viikonloppuna lähdetään reissuun. Se on aina mukavaa. Varsinkin kun pääsen reissussa pitkille koiralenkeille hyvässä seurassa ja pääsen siskolleni hehkuttamaan uutta agilityharrastaja -titteliäni. Ainoa ihminen joka jaksaa minun hehkutustani kuunnella ja tietää miltä se tuntuu kun on vain niin innoissaan koirajutuista.
Taas sain olla ylpeä koirasta. Ryhmässä oli jättirotuisia koiria joka on meille vielä tosi jännää, joten Bella piti huolen että nämä jättiläiset haukuttiin jos tulivat liian lähelle. Myöskin pelottavat ihmiset, jotka kävelivät käytävällä meitä kohti, oli parasta haukkua. Muutenkin aluksi oli aika kummallista kun hallissa, jossa muutama kuukausi sitten meidän treenatessa ei ollut ketään, olikin nyt vieraita ihmisiä ja koiria. Bella katseli huolestuneena ympärilleen ja kömpi välillä syliin kun alkoi tulla vilu. Katselimme aluksi muiden menoa ja lopuksi pääsimme itse radalle ohjaajan valvovien silmien alle. No, kuten arvata saattaa, ensimmäinen este meni tietenkin päin honkia kun mentiin riman ali ja putki oli yhtäkkiä aivan vieras käsite, sillä koira juoksi pari kertaa tyytyväisenä sen ohi. Alun muistelun jälkeen muutaman esteen rata meni kuitenkin hienosti ja saimme heti ohjeistusta minun liikkumiseeni liittyen. Enhän minä ole mistään oikeaoppisista käsiohjauksista kuullutkaan. Bella ei jännittänyt oman estevuoron aikana saman radan toisessa päässä juoksevia koiria ollenkaan vaan keskittyi suoritukseensa, joka tietenkin oli minulle helpotus.
Tunnin jälkeen meidät kutsuttiin ryhmään mukaan ja minä olin tietenkin ratketa liitoksistani. Monen vuoden haaveeni oli vihdoin totta. Minulla on koira, minulla on koiraharrastus, minulla on harrastuskoira. Siinä on jotain oudon hienoa kuulua koirakerhoon ja omistaa agilitylisenssi. Ehkä se liittyy jotenkin siihen että olen "samalla tasolla" oikeiden harrastajien kanssa enkä vain omista sekarotuista koiraa jonka kanssa välillä kotona harrastelen jotain. Psykologinen juttu jolla ei ole minkäänlaista totuuspohjaa.
Kotona ollaan naksuteltu lähes päivittäin. Tänään kiukuttelin mielessäni kun minun koirani ei edelleenkään muka osaa istua, mennä maahan ja seistä. "Istu" voi ihan hyvin innokkaan ja nopean koiran päässä muuttua maahanmenoksi ja "seiso" istu-maahan-istu-maahan hölmöilyksi. Että kiitos vielä kerran miehelle joka on antanut herkkuja sillion kun on käskystä tehtykin väärä liike. Itse sanat koira osaa oikeasti, se vain ei malta miettiä oikeasti mitä sille sanoo vaan tekee usein sen mikä sille itselleen tulee ensimmäisenä mieleen. Tietysti normaalielämässä ehdottomasti suurin osa käskyistä menee kerralla oikein, mutta varsinkin naksutellessa koira innostuu niin paljon että innostuksissaan tekee välillä kaikenlaista.
Kurreakin ollaan naksuteltu ja se alkaa jo sujumaan. Aiemmin otti aina tukea minun kädestäni ja/tai nousi istuma-asennosta takajaloilleen seisomaan eikä nostanut vain etutassuja ilmaan, mutta nyt nousee jo hienosti pelkät tassut. Koira taisi luulla aiemmin että tempun tarkoituksenakin oli nojata minun käteeni, sillä oikein näin miten se lamppu syttyi kun tajusi ettei se minun käteni olekaan tempun olennainen osa.
Viikonloppuna lähdetään reissuun. Se on aina mukavaa. Varsinkin kun pääsen reissussa pitkille koiralenkeille hyvässä seurassa ja pääsen siskolleni hehkuttamaan uutta agilityharrastaja -titteliäni. Ainoa ihminen joka jaksaa minun hehkutustani kuunnella ja tietää miltä se tuntuu kun on vain niin innoissaan koirajutuista.
Kommentit